Tulin kolmisen vuotta sitten ensimmäisen kerran isoäidiksi. Se muutti elämääni monilla tavoilla. Aloin esimerkiksi kiinnittää jälleen huomiota pieniin lapsiin kaikkialla.
Ilahdun, kun kuulen isän tai äidin juttelevan lapsensa kanssa bussissa tai raitiovaunussa. Tai kun erotan lasten kirkkaat äänet päiväkodin tai koulun pihalta. Tai seuraan lasten lukukampanjan edistymistä sosiaalisessa mediassa.
Seuraan myös aiempaa tarkemmin julkisiin palveluihin liittyviä asioita. Ne eivät olleet päällimmäisinä mielessäni niinä vuosina, kun omat lapseni eivät enää asuneet kotona.
Toki minunkin hanastani tuli koko ajan puhdasta vettä. Viemärini toimivat ja kaukolämpöverkko pukkasi kotiini lämpöä pakkaspäivinä. Kerrostaloasukkaan ei tarvitse niitä erikseen tilata. Siksi en juuri uhrannut niille ajatuksia arjessani – en ainakaan silloin, kun kaikki toimi kuin unelma.
Aamun ruuhkabussin kuljettajan kuitenkin huomasin ja tervehdin häntä kaikkina niinäkin vuosina, sillä työssäkäyntini olisi todella hankalaa ilman toimivaa joukkoliikennettä.
Mutta esimerkiksi päivähoitoa en seurannut. Enkä sitä, miten neuvolat ja leikkipuistot toimivat. Tai mikä oli päivähoito- ja koulutilanne eri kaupunginosissa. Nyt mietin jopa pienten lasten kouluteiden turvallisuutta, vaikka omien lastenlasteni kouluaikaan on vielä vuosia.
Lapsenlapseni asuvat toisessa kaupungissa. Siksi seuraan myös sen kunnallispolitiikan ulottuvuuksia. Ja teen vertailuja siitä, miten lapsiperheiden asioita hoidetaan siellä ja täällä.
Mietin aiempaa enemmän myös lapsiperheiden toimeentuloa. Ja sitä, miten haastavaa perhe-elämä on, jos vanhempien työajat eivät ole säännöllisiä. Tai jos työtä ei ole ollenkaan tai sitä on vain pieninä pätkinä siellä täällä.
Suomeen on syntynyt parin viime vuoden aikana ennätysvähän lapsia. Olen siitä surullinen, vaikka tavallaan myös ymmärrän, että päätökset perheen perustamisesta ja uuden elämän alkuun saattamisesta ovat tässä ajassa monille pelottavia.
Tulin itse aikoinaan äidiksi hyvin nuorena. Ja minulle kävi niin, että lapsi toi niin sanotusti leivän tullessansa, vaikka talous olikin ajoittain tiukoilla. Mutta voiko niin ajatella turvallisesti myös tässä ajassa?
Ja jos työtä onkin, onko työelämän tahti jo niin kireä, että pelkkä ajatuskin perheestä tai sen kasvattamisesta puistattaa? Vai ovatko arvotkin muuttuneet niin, että lapsia ei yksinkertaisesti enää yhtä paljon edes haluta?
Mielestäni jokainen saa valita vapaasti lapsilukunsa ja elämäntyylinsä. Ja elää aivan itsellisestikin, jos se tuntuu luontevimmalta vaihtoehdolta.
Lapset ovat kuitenkin tarpeellisia myös yhteiskunnan kannalta, sillä elämä ei jatku ilman heitä.
Lisäksi ikärakenne vinoutuu, jos lapsia syntyy vuosi toisensa jälkeen vain vähän. Se heikentää eläkkeiden rahoitusta, ei nyt, vaan 30 vuoden kuluttua. Eli silloin, kun tämän päivän nelikymppiset aloittelevat omia eläkevuosiaan. Ja kun me viisikymppiset olemme olleet jo hyvän aikaa eläkkeellä.
Siksi niin pienten lasten ja heidän perheidensä kuin vielä lapsia hankkimattomien nuorten aikuistenkin hyvinvointi on meidän kaikkien työssäkäyvien ihmisten asia. Ne nykyiset ja tulevat lapset nimittäin rahoittavat sitten aikanaan osaltaan myös meidän jokaisen työstä
kertyneitä eläkkeitä.
Suvi-Anne Siimes
toimitusjohtaha
Työeläkevakuuttajat TELA ry