Lastensuojeluun kuuluu kyky kiintyä lapseen ja kuitenkin jättää

JHL:läinen Jouni Salonen on työskennellyt lastensuojelussa kymmenen vuotta. – Kyky kiintyä lapseen on tärkeää, mutta lastensuojelijan ammattitaitoon kuuluu myös kyky erota ja jättää hänet, hän pohtii.

Lastensuojelun tehtävä onnistuu, jos hoidettava selviytyy elämässään hyvin aikuisena. Vankilamaiset laitokset eivät tässä aina ole ansioituneet. Kotolan lastensuojelulaitoksessa Porissa yritetäänkin päinvastoin tehdä arjesta niin kodinomaista kuin mahdollista.

Kotolan lastensuojelulaitos perustettiin vuosi sitten entiseen vanhainkotiin. Jokaisella noin kymmenen ikävuoden kieppeillä olevalla lapsella on oma huone, oma wc ja oma parveke. Laitosmaisuus heijastuu enää vain pitkissä käytävissä, joita kodeissa harvemmin näkee.

Kotolan kiinteistön yhdessä kulmassa on kaksi erillistä asuntoa, joihin voidaan sijoittaa kokonainen perhe. Tällaisen varsin uuden hoitomuodon kesto on kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen.

Avoimesta laitokseen

vastaava ohjaaja Jouni Salonen
Jouni Salonen on työskennellyt lastensuojelussa noin kymmenen vuotta.

Kotolan vastaava ohjaaja Jouni Salonen työskenteli aikaisemmin avoimen psykiatrian puolella. Erilaisista ammatillisista kokemuksista on nykyisessä työssä suuri apu.

Kulunut mutta tosi väittämähän kertoo, että yhteiskunnan tila heijastuu aina lastensuojelussa. Perheiden päihde- ja mielenterveysongelmat ovat Suomessa lisääntyneet, ja tämä näkyy lasten lisääntyneinä sijoitustarpeina kodin ulkopuolelle.  Aikaisempaa useammin lastensuojelulaitokseen tulevat lapset kärsivät vaikeista traumoista, eikä itsetuhoisuuskaan ole aivan umpivierasta.

– Näissä tilanteissa on oltava rehellinen siinä, mitä normaali lastensuojelu pystyy hoitamaan. Kaikkeen emme kykene, rajaa Salonen. Tosin samalla hän painottaa, että tässä puhutaan kehityksen suunnasta, useimmat yksittäiset lapset ovat hyvin saman oloisia kuin aikaisemminkin.

Ajallemme ovat leimallisia lasten adhd-diagnoosit. Ongelmallista vilkkautta on varmaan aina ollut, mutta pulma vain ymmärretään nykyään aikaisempaa paremmin.

Aina ei kyse ole adhd-tapauksista. Arjessa lasten turhaa vilkkautta lisäävät myös liiat virikkeet:

– Kännykät ja pelikoneet ovat ongelma meille, kuten myös monille kodeille. Pelaaminen voi valahtaa ympärivuorokautiseksi, ellei siihen puututa. Pahimmillaan siinä menee vuorokausirytmi ja vähän kaikki muukin sekaisin.

Uusi ei turhauta

Mahdollisuus kokeilla uutta liittyy Jouni Salosen uravalintoihin. Hänestä viidestä seitsemään vuotta yhdessä paikassa tuntuu sopivalta: pitkissä työrupeamissa vaarana on leipääntyminen ja turhautuminen. Etenkin se liittyy tehtäviin. joissa huolehditaan muista eli ihmissuhdetöihin.

– Myönteistä on se, ettei tässä työssä ole kahta samanlaista päivää. Usein jatkan työtä iltaan, että ehdin olla paremmin lasten kanssa. Yökkönäkin toimin, jos ei sijaista löydy.

Jouni salonen kirjoituspöydän ääressä
Vastaavana ohjaajana Jouni Salosen työhön kuuluu myös esimies-, suunnittelu- ja hallintotehtäviä.

Lastensuojelijan ammattitaitoon liittyy taito erota ja jättää. Hoidettaviinsa usein kiintyy ja heistä tulee aidosti välittää, mutta kyse on sittenkin aina työstä. Monella tavalla on vedettävä rajaa.

– Työnpaineiden nollaaminen on tärkeää. Laitoksen tapahtumia ei kuitenkaan juuri parane työpaikan ulkopuolella pohtia. Lastensuojelija on lastensuojelija vuorokauden ympäri. Kiusallista on samaten tähän työhön liittyvä eräänlainen sosiaaliporno, mikä tuo myötään monenlaista ulkopuolista utelijaa. Mistään hoidettavien asioista emme kuitenkaan voi puhua.

– Itselläni purkautumisen keinoina ovat mökki, kalastus ja koira. Niiden myötä unohtuu moni asia vähäksi aikaa.

Lastensuojelussa on myös pimeä kääntöpuolensa. Asiakkaat eivät aina ole herttaisia taaperoita. Entisten hoidettavien huono vointi heijastuu joskus työntekijöille ikävinäkin asioina vapaa-aikoina.

– Osoitteeni ja autoni rekisterinumero ovat salaisia. Yksityiselämäänsä on syytä suojella joskus jyrkästikin. Ikäviä tapahtumia on sattunut, mutta toki myös myönteisiä yhteydenottoja vanhoilta asiakkailta.

Kasvu ratkaisee

Kotolassa kodinomaisuuden vaaliminen on tarkka valinta. Pyrkimyksenä on asiakkaiden mahdollisimman normaali lapsuus, josta tavanomaisen nuoruuden kautta tullaan kypsiksi aikuisiksi. Laitosmaisuus luo turvaa pienille lapsille, mutta täysi-ikäisyyttä lähentyvän tilanne on toinen. Jos laitokseen on totuttu, on vaikea oppia elämään itsenäisesti.

– Aikuistuminen on laitoksessa kasvaneelle aina iso haaste. Mielestäni yli 16-vuotiaille tulee antaa paljon haasteita ja tilaa kasvamisen erehdyksille. Kaikilla lapsilla pitää olla kavereita ja harrastuksia myös oman talon ulkopuolella. Siitä kasvaa verkostoja, mitkä tukevat aikuistumisessa ja itsenäistymisessä.

lasten tennareita hyllyssä
Kotolassa lenkkarit ovat kovassa kulutuksessa, sillä lapsilla on paljon harrastuksia.

Lastensuojelun työntekijöille laitosmaisuus on useimmiten helpompi ratkaisu. Jos toimintaa suunnitellaan massana, säästyy aikaa, säätöä ja vaivaa. Ei tarvitse miettiä jokaisen yksilön perään.

– Ymmärrän tämän takia joidenkin vanhempien työntekijöiden vastustuksen. Toisaalta tässä työssä täytyy muistaa se, ettei tänne tulevista lapsista 99 prosenttia ole itse syyllisiä sijoitukseensa. Miksi heidän pitäisi maksaa laitostumisena vanhempiensa virheistä?

Kotolassa lapset liikkuvat paljon talon ulkopuolella. On runsaasti kavereita ja lukuisia harrastuksia. Asiassa on tosin toinenkin puolensa: jatkuva kulkeminen. Vaikka ikää olisikin jo bussilla kulkemiseen, ei yhteyksiä Porissa ole tarjolla liikoja. Tämä johtaa talon kuljetuspalveluiden kovaan kysyntään, mikä puolestaan vaatii rahaa ja sitoo henkilökuntaa.

Kulkemisen pulmat eivät ole vieraita Jouni Salosellekaan, joka vastaa kahdesta laitoksesta:

– Välimatka ei ole kuin runsaat 15 kilometriä, mutta kuitenkin niin paljon, että vuorollaan toinen talo jää aina ilman esimiestä. Henkilökunnan vastuu tässä tietenkin kasvaa.

Mikä minä olen?

Jouni Salonen Kotolan pihalla
Molemminpuolinen luottamus auttaa hyvän yhteistyösuhteen rakentumisessa aikuisen ja lapsen välille. Kuvassa Jouni Salonen ja Kotolaan sijoitettu lapsi.

Laitoslapsen identiteettiä on runsaasti pohdittu ja siitä on paljon kirjoitettu. Jouni Salosella on asiasta oma käsityksensä:

– Ihan pienet lapset eivät kysymystä juuri pohdi, mutta jo toisella kymmenellä oleville laitokseen tulo on iso juttu. Muutama vuosi siihen menee, että asia hyväksytään. Pyrimme pitämään suhteita vanhempiin, jos se vain on mahdollista. Aina ei ole.

Pitkään talossa olleille laitoksessa oleminen ei yleensä ole ongelma. Ratkaisuun on totuttu.

– Meistä on tullut tavallaan koti. Muu on jo unohtunut.

Oma ongelmansa ovat työntekijäin lomat. Eihän perheissäkään isä tai äiti noin vain lähde kuukaudeksi muualle lomailemaan.

– Jotkut lapset pitävät siitä, että tulee sijaisia ja uusia juttuja. Osalle asia on vaikea. Pyrin siihen, että sijaiset eivät vaihtuisi kovin usein. Kiintymyksen rakentuminen kun vie aikansa kuten perehdyttäminenkin. Parhaita ovat mielestäni sellaiset alan opiskelijat, jotka ovat muutoin jo nähneet elämää.