Pääekonomisti Jussi Ahokas: Kurjistumiselle on vaihtoehto

Sosten pääekonomistin Jussi Ahokkaan mielestä Suomi on matkalla kohti ikuista taantumaa. ­ Sisäisen kurjistumisen kierteelle on kuitenkin vaihtoehto, ja se on koko euroalueen laajuinen elvytys, hän sanoo.

Soste, eli Suomen sosiaali ja terveys ry, on yli 200 sosiaali­ ja terveysalan järjestön ja kymmenien muiden toimijoiden valtakunnallinen kattoyhteisö. Se puhuu 1,3 miljoonan jäsenjärjestöihinsä kuuluvan kansalaisen äänellä ja ottaa napakasti kantaa hyvinvointia sekä taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta koskeviin kysymyksiin. Viime lokakuussa Soste palkkasi riveihinsä ensimmäisen ekonomistin, Jussi Ahokkaan. Hän on virkistävä poikkeus kansantaloustieteilijöiden joukossa – mies, joka ei kavahda kasvattamasta julkista velkaa.

Suomi syvällä suossa

Mutta ennen kuin aletaan puhua velkaelvytyksestä, puhutaan siitä, miten syvällä talousvaikeuksien suossa Suomi rypee. Otetaan esimerkki yksityistaloudesta ja heitetään ilmoille seuraava väite.

Väite yksi: ”Jos Suomi olisi yksittäinen kansalainen, hänet olisi jo aikaa sitten ohjattu velkaneuvontaan, ja kehotettu leikkaamaan menoja ja supistamaan kulutusta.” ­

– Tuossa vertauksessa tuntuu äkkiä ajatellen olevan perää, mutta kun sitä katsoo vähän syvemmin, huomaa ettei se pidä paikkaansa, Jussi Ahokas sanoo.

Kotitalouden ja valtiontalouden rinnastaminen on todellisuuden karkeaa yksinkertaistamista, mutta tehdään se silti. Jos yksityishenkilöllä on yhtään tuloja, pankit myöntävät yleensä lisäluottoa tai ­maksuaikaa. Näin keplotellen pärjää aika pitkään. Ongelmia tulee vasta siinä vaiheessa, kun tulovirta ehtyy, eikä luottoa enää irtoa. ­

– Valtion tilanne on paljon parempi kuin yksittäisen kotitalouden. On vaikea nähdä, että rahoitusmarkkinoiden luottamus Suomen kaltaiseen talouteen häviäisi, koska tuotantorakenteemme on kunnossa, kansa on koulutettua ja meillä on kaikki edellytykset pärjätä tulevaisuudessa. Lisäksi Suomella on kosolti nettovarallisuutta, jolla kuitata velat.

Itse asiassa kansainvälisten rahoituslaitosten luottamus Suomeen on niin vahva, että ne lainaavat rahaa negatiivisella korolla. ­

– Ei ole kovin monta maata, jolla olisi parempi luottoluokitus ja tilanne kuin Suomella. Suomen markkinoille laskemat velkakirjat ovat turvasatama sijoittajien rahoille! Siitä huolimatta valtiovarainministeriö ja monet ekonomistit varoittelevat siitä, että Suomi on uusi Kreikka. Onko pelko aitoa vai kansalaisten tietoista sumutusta ja kriisitietoisuuden lietsomista, Jussi Ahokas?

– Sekä että. Jotkut taloustieteilijät uskovat ihan oikeasti, että valtiot eivät voi jatkuvasti kumuloida velkaa. Heitä on harvassa, mutta kyllä heitäkin on. Toisaalta velkaantumisella pelottelua käytetään myös välineenä ohjata talouspolitiikkaa siihen suuntaan, joka miellyttää tiettyjä eturyhmiä.

Pannaan puolet petäjäistä

Tuo ohjailu on helppoa, koska suomalaisiin on juurrutettu velan pelko. Jo Saarijärven Paavo sanoi, että ”pannaan leipään puolet petäjäistä”. Taloustieteen kielellä se tarkoittaa, että Suomessa ei suosita politiikkaa, jossa suhdannetaantumia tasoitetaan velanotolla.

– Sen sijaan meillä suositaan menoleikkauksia. Mitä suuremman luvun ja pidemmän leikkauslistan lyö pöytään, sitä enemmän kiitellään, Ahokas kärjistää. VM:n virkamiehet ehdottivat eduskuntavaalien edellä yhteensä kuuden miljardin sopeutusta neljän seuraavan vuoden aikana. Teknologiateollisuus nokitti vaatimalla kymmenen miljardin leikkauksia valtion budjettiin!

Väite kaksi: ”Menoleikkaukset johtavat Kreikan tielle. Suomi lähtee
nousuun vain rohkealla investointi­ ja palkkavetoisella
kasvupolitiikalla.”

– Oikein. Tätä politiikkaa noudatettiin menestyksellisesti aina 80-luvun lopulle, ja sen varaan hyvinvointimme rakentui. Yritysmaailman hyväksyntä ostettiin devalvaatioilla ja tulonsiirroilla paikattiin hintojennousun kotitalouksille aiheuttamia haittoja. Suhdannekriisejä tuli ajoittain, mutta ne onnistuttiin hoitamaan ilman suurtyöttömyyttä, Ahokas sanoo.

Sitten tuli 90-­luvun lama ja jättityöttömyys. Usko investointivetoiseen kasvuun hiipui, ja siitä
lähtien Suomi on mennyt vientisektori edellä. Aina vuoden 2008 finanssikriisiin ja Nokian romahdukseen asti resepti toimi, mutta ei toimi enää.

– Saksassa panostus vientiin onnistui. Se painoi palkkakustannukset mahdollisimman alas, kasvatti voittojen osuutta kansantulosta ja hankki sen avulla investointeja kotimaasta ja muualta. Mutta jos koko Euroopan kokoinen talousalue tähtää vientivetoiseen kasvuun, ei tuotteille ole kysyntää, koska myös meitä suuremmat taloudet, eli USA ja etenkin Kiina, noudattavat samaa politiikkaa, Ahokas huomauttaa.

Ratkaisu on ruokkia kasvua investoimalla. Koska yksityinen sektori ei tässä markkinatilanteessa investoi, loisi Ahokas kysyntää Euroopan keskuspankin ja Euroopan investointipankin lainoittamilla ohjelmilla.

Mitä tapahtuisi? Voimakas elvytys johtaisi koko euroalueen vaihtotaseen alijäämään, eli ulkomaisen nettovelan kasvuun. Se ei kuitenkaan haittaisi, koska euro on maailman toiseksi käytetyin valuutta.

– Suomi tai mikään muu maa ei saa yksin käännettä aikaan, koska yksittäisen valtion vaihtotaseen alijäämä on rajoitettu, mutta yhdessä euromailla ei tuota rajoitetta ole, hän painottaa.

Veräjät apposen auki

Väite kolme kuuluu: ”Valton velanotolla ei ole ylärajaa. Suomi voi elää veräjät auki maailman tappiin.”

– Ei tietenkään voi, mutta nyt ei olla lähelläkään ylärajaa, Ahokas sanoo.

Mikäli euroalueen kattavia investointeja ei saada nopeasti käyntiin, on Suomen kannalta kohtalokkainta odottaa tumput suorina ihmettä. Hän neuvookin tekemään jo ensi vuodelle useita miljardeja euroja elvyttävän budjetin – vaikka kokonaan velkarahalla.

Mitä siitä seuraisi? Euroopan komissio ja rahoitusmarkkinat soittaisivat todennäköisesti tuomiopäivän pasuunaa ja korot lähtisivät nousuun, mutta tuskin kovin paljon eikä ainakaan heti.

– Suomen vaihtotase on ollut miinuksella vuodesta 2011 lähtien, mutta rahoituslaitosten luottamus on edelleen korkealla, Ahokas muistuttaa.

Vaihtotaseen vajaaseen liittyviä ongelmia voitaisiin minimoida keksimällä sellaisia investointikohteita, jotka tuovat työtä mutta vahvistavat pitkällä tähtäimellä rakenteellista vaihtotaseen ylijäämää. Tämä tarkoittaa esimerkiksi energiaomavaraisuuden lisäämistä ja panostamista aurinko-­, tuuli-­ ja muuhun lähienergiaan, koska suuri osa vaihtotasetta keikuttavasta tuonnista on juuri energiaa.

Myös lähituotteiden ja ­palveluiden arvonlisäverokantojen alentaminen voisi auttaa, sillä se kohdentaisi kysyntää kotimaisiin vaihtoehtoihin, jolloin elvytyksellä talouteen pumpatut rahat kiertäisivät kauemmin kotimarkkinoilla.

Kohti ikuista taantumaa?

Yksi viimeaikaisen talouspoliittisen juupas­eipäsväittelyn aihe koskee työn tarjonnan lisäämistä ja sen julkista taloutta tasapainottavaa vaikutusta. Tämä kuuluu muun muassa VATTin ylijohtajan Juhana Vartiaisen lempihokemiin.

Väite neljä: ”Leikataan ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoa, niin rupeaa työ maistumaan.”

Jussi Ahokkaan mielestä työttömyysturvan tason tai keston leikkaaminen ja muut työn vastaanottamisen kannustavuutta parantavat keinot toimivat parhaassakin tapauksessa vain noususuhdanteessa, jos silloinkaan.

– Tässä kohtaa ajattelumme eroaa toisistaan perustavalla tavalla. Vartiainen tuntuu ajattelevan, että taloudessa ei ole koskaan kysyntäongelmaa, vaan että talous ennen pitkää asettuu aina potentiaaliselle bruttokansantuotteen uralle. Sille paluuta voidaan hänen mukaansa nopeuttaa lisäämällä kannustimia, esimerkiksi leikkaamalla sosiaaliturvaa ja laskemalla minimipalkkoja.

Ahokas itse tukeutuu talousteoreetikko John Maynard Keynesiin, jonka mukaan työttömyys­ ja suhdannevaihteluja voidaan lievittää kokonaiskysyntää säätelemällä.

– Rahatalous on aina kysyntävetoista. Yritykset eivät palkkaa uusia työntekijöitä millään hinnalla, jos kysyntää ei saada elpymään. Tässä taloustilanteessa palkkojen alentaminen ja menoleikkaukset olisivat myrkkyä, koska ne vähentävät kokonaiskysyntää.

Jos Suomi omaksuu Vartiaisen ja hänen hengenheimolaistensa markkinoiman tarjontapainotteisen talousmallin, uhkaa meitä Ahokkaan mielestä lähes ikuinen taantuma.

Missä luuraa ay-­liike?

Suomalaista ay­-liikettä Jussi Ahokas moittii hampaattomaksi peesailijaksi, joka on niellyt vastaan panematta VM:n virkamiesten ja valtavirtaa edustavien ekonomistien madonluvut ja hyväksynyt julkisen talouden miljardileikkaukset.

– Missä se taisteleva ay­liike luuraa? Odottaisin hieman proaktiivisuutta, omaehtoista tilanneanalyysiä ja kansainvälisen palkansaajaliikkeen yhteistyötä. Myös JHL voisi ottaa julkisen palvelujärjestelmän tehokkaammin haltuun ja tehdä tuottavuutta parantavia kehittämisehdotuksia, jotka pitkällä aikavälillä turvaisivat sen jäsenten asemaa työmarkkinoilla, hän sanoo.

Muuten Suomen tulevaisuus on todella heikoissa kantimissa, ja seuraavasta väitteestä tulee itseään toteuttava ennuste.

Väite viisi: ”Kymmenen vuoden kuluttua vietetään Suomena tunnetun hyvinvointivaltion hautajaisia. Katuja tallaavat nykyisten romanikerjäläisten lisäksi ihan kotoperäiset rahanpyytäjät.”

– Eihän me sitä haluta, vaan hyvinvointitaloutta. Sellaista talousmallia, jonka varaan voi itse kukin rakentaa oman näköisensä elämän ilman pelkoa siitä, että tulee koska tahansa lakaistuksi marginaaliin, Ahokas sanoo.