Thi Thu Ha oppi kielen, opiskeli hoitajaksi ja löysi sijan työelämästä

”Tulin Suomeen 25 vuotta sitten ja nykyään olen enemmän suomalainen kuin vietnamilainen. Vietnamissa käydessä ympärillä on aamusta iltaan suku, naapurit ja kyläläiset, täällä olen oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä.

Vietnamissa minulla oli kaksi perhettä, biologiset vanhemmat ja kolme veljeä maaseudulla ja ottoperhe kaupungissa. Suomeen päädyin perheenyhdistämisen kautta, kun ottoperheeni alaikäinen poika oli ensin tullut venepakolaisena Suomeen, ja sai tänne vanhempansa ja minut, pikkusiskonsa. Biologiset vanhempani jäivät Vietnamiin.

Ensimmäinen muistikuvani Suomesta on jäinen lentokenttä ja hyytävä pakkanen. Oli tammikuunyö ja pilkkopimeää. Espoon sosiaaliohjaaja, joka oli vastaanottamassa meitä, antoi talvitakin mutta palelin silti koko matkan uuteen kotiin.

Kaupungin vuokra-asunnossa oli vain sängyt ja petivaatteet. Seuraavana päivänä meidät neuvottiin kierrätyskeskukseen ja sieltä hankimme ruokapöydän, sohvan ja vähän kotitaloustavaraa.

Vaikeinta sopeutumisessa oli kieli. Opiskelin suomea päivittäin kaksi ja puoli vuotta! Ja sen jälkeen vielä iltalukiossa englantia ja matematiikkaa, jotta pääsisin opiskelemaan ammattiin. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 1995, ensimmäisten joukossa, sillä tutkinto oli ihan uusi.

Työpaikan löysin kysymällä. Menin ensin olarilaiseen päiväkotiin, mutta ei tärpännyt. Kotimatkalla huomasin Suvelan päiväkodin ja pyysin saada tavata johtajan. Vapaata lastenhoitajan vakanssia ei ollut, mutta aloitin laitoshuoltajana. Muutaman kuukauden kuluttua sain lastenhoitajan sijaisuuden ja pian minut vakinaistettiin.

Pidän lasten kanssa työskentelystä. Heillä ei ole ennakkoluuloja tai asenteita, he ovat kuin puhdasta paperia, johon voi maalata mitä haluaa. Minä haluan jättää heihin kauniin jäljen, rauhan ja sovun.

Vietnamissa käyn parin kolmen vuoden välein, mutta en haaveile paluusta. Minusta on tullut liian suomalainen.”