Professori Simo Vehmas: Hyvinvointi on työkuntoa tärkeämpää

Vammaisuus ei johdu vain vammasta vaan myös yhteiskunnan ja työelämän asettamista vaatimuksista. Professori Simo Vehmas pelkää, että työelämän muutos tulee kasvattamaan vammaiseksi luettavien ihmisten määrää entisestään.

Kesäkuun 10. päivä oli Suomen vammaisille merkittävä. Silloin Suomi ratifioi YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen. Suomi allekirjoitti sopimuksen ensimmäisten maiden joukossa jo 2007, mutta siltä kesti lähes kymmenen vuotta saattaa sopimuksen edellyttämät muutokset Suomen lakiin.

Viimeisenä haasteena oli sopimuksen 14. artikla. Siinä sanotaan muun muassa, että vammaisten tulee nauttia oikeudesta henkilökohtaiseen vapauteen yhdenvertaisesti muiden kanssa. Tämä toteutui Suomessa vasta, kun kehitysvammalakiin lisättiin uusia säännöksiä vammaisten itsemääräämisoikeudesta ja tiukempia ehtoja heihin kohdistettaville rajoitustoimille.

Vammaisuuden käsite on muuttunut viime vuosikymmeninä. Vielä 1980-luvulla esimerkiksi WHO:n vammaisluokitus määritteli vammaisuuden lääketieteellisestä kulmasta. Siinä vammaisuus katsottiin ennen kaikkea merkiksi yksilön toimintavajeesta, ja vammaispolitiikan ytimessä oli vammaisen kuntouttaminen.

Nykyisin vammaisuus nähdään kaikkea yhteiskunnallisena kysymyksenä. Vaikka jollakulla olisikin vamma, itse vammaisuuden nähdään syntyvän siitä, kuinka suurta toimintakykyä yhteiskunta kaikilta jäseniltään edellyttää. Tätä ajattelua edustaa myös nyt ratifioitu YK:n vammaissopimus.

Helsingin yliopiston vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas havainnollistaa tätä lukihäiriöllä:

– Lukihäiriöstä ei ollut ihmiselle suurta haittaa vielä sata, parisataa vuotta sitten. Nykyään se sulkee ihmiseltä pois paljon mahdollisuuksia, Vehmas sanoo.

– En minäkään täysin vammaton ole, mutta en ole vammainen, hän huomauttaa.

Sähköisestä haittaa

Vehmaksella on tarjota muitakin esimerkkejä. Hänen mukaansa liikuntavammaisten huomiointi Suomen joukkoliikenteessä on vielä pahasti kesken. Julkisten palvelujen digitalisoituminen on puolestaan pikemminkin vaikeuttanut kuin helpottanut monien vammaisten elämää.

Jälkimmäinen johtuu siitä, että monille kognitiivisisesti, eli ajatteluun liittyvästi, vammaisille ihmisille sähköisen asioinnin palvelut ovat liian haastavia hahmottaa.

Lääketieteellinen näkemys vammaisuudesta elää yhä vahvana. Vehmaksen mielestä se ohjaa tuijottamaan liiaksi itse vammaa ja pitämään sitä jopa traagisena asiana.

– Lääkärillä voi olla käsitys toisen ihmisen vamman syystä. Mutta ei hänellä silti välttämättä ole valistunutta mielipidettä siitä, miten tämä toinen ihminen voi kouluttautua, minkälaisia ihmissuhteita hänelle voi muodostua, miten hän voi harjoittaa seksuaalisuuttaan tai minkälaisen työpaikan hankkia, Vehmas selventää.

Työ tekee vammaisen

Ennen kaikkea vammaisuutta rakentaa ja määrittää työelämä. Työ on yksilöille edelleen paitsi taloudellisesti tärkeää myös symbolisesti ratkaisevassa roolissa itsekunnioituksen ja muiden ihmisten kunnioituksen lähteenä.

Siksi esimerkiksi vammaisjärjestöt ovat kritisoineet kehitysvammaisten avotyötoimintaa. Avotyössä henkilö tekee töitä yksityisessä yrityksessä, mutta hän ei ole yritykseen työsuhteessa ja saa työstään korvausta vain muutaman euron päivässä. Avotyö ei ole käytännössä johtanut ihmisten työllistymiseen oikeisiin työsuhteisiin. Sen on nähty ylläpitävän kehitysvammaisten köyhyyttä ja toimivan pikemminkin työsuhteen irvikuvana. Sosiaali- ja terveysministeriöllä onkin suunnitelmissa lopettaa nykyisenmuotoinen avotyötoiminta vuoden 2019 alusta.

Vehmas uskoo, että erilaisten kognitiivisten taitojen tarve tulee entisestään korostumaan työelämässä. Siitä vihjaa sekin, että autismidiagnoosien määrä on kasvanut hurjasti. 1970-luvulla autismia diagnosoitiin alle 0,05 prosentilla väestöstä, mutta vuonna 2012 tehdyn selvityksen mukaan jopa 2,5 prosentilla ruotsalaisista teini-ikäisistä oli jokin autismin kirjon diagnoosi. Göteborgin yliopistossa vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan autismin oireiden yleisyys ei kuitenkaan ole lisääntynyt.

– Tämä käynnissä oleva työelämän muutos tulee mahdollisesti sulkemaan paljon ihmisiä työelämän ulkopuolelle. Aiemmin löytyi enemmän töitä, jotka eivät vaatineet korkeaa ammattitaitoa. Nykyään työmarkkinat ovat paljon vaativammat. Se on ongelma, enkä tiedä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä.

Toisaalta apuvälineiden kehittyminen on helpottanut monien vammaisten elämää. Internetkin on helpottanut sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä sellaisille vammaisille, joilta kasvokkainen vuorovaikutus ei helposti luonnu.

Uusien, esteettömien toimintatapojen kehittyminen voi olla jopa vammojen parantamista tärkeämpää. Kenties vuonna 2100 esimerkiksi pyörätuolin tarvetta ei koeta vammaksi sen enempää kuin vuonna 2016 silmälasien.

Simo Vehmas
Vammaistutkimuksen professorin Simo Vehmaksen mukaan yhteinen kattosana ”vammainen” auttaa tuomaan vammaisten suuren määrän näkyväksi.

Strateginen tarkoitus

Osan mielestä sana ”vammainen” on vammaisia alentava ja leimaava sana. Vehmas ei ajattele näin, ei ainakaan vielä.

– Jos sana ”vammainen” koetaan leimaavaksi, se ei johdu siitä sanasta vaan siitä, että vammaisuutta itseään voi olla vaikea kohdata. Se ei korjaannu sanaa vaihtamalla. Mikä tahansa sana voi toki ajan myötä värittyä, jos sitä ruvetaan käyttämään loukkaavassa tarkoituksessa. Silloin siitä on tietenkin luovuttava, hän arvioi.

Vammaisryhmät yhdistävälle kattosanalle ”vammainen” on strateginenkin syy. Sen avulla julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa on helpompi tuoda esille, kuinka isoa joukkoa julkisten tilojen, palvelujen ja liikennevälineiden esteellisyys koskettaa. Vammaisjärjestöjen nimissäkään sanaa ei juuri karteta.

Liikuntavammaisen, aistivammaisen ja kehitysvammaisen vammat eroavat, mutta heidän kokemuksensa muistuttavat toisiaan. Kaikille heille moni tila ja palvelu on epäsopiva. Tarkoitus on siis laajentaa yhteistä käsitystä siitä, millainen ihminen on ”normaali”.

Ketä varten kuntoutetaan?

Vehmaksen mukaan ennen 1800-luvun loppua ei vielä yleisesti puhuttu vammaisista, vaan ihmiset olivat esimerkiksi rampoja, sokeita tai kuuroja.

Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat tämän ja nostivat keskiöön sen, miten hyvin jokainen pystyi suoriutumaan samoista töistä kuin muut. Käsite ”vammainen” syntyikin määrittelemään ihmistä, joka oli ominaisuuksiltaan työmarkkinoille epäkelpo.

Vammaisten hoidossa keskityttiin pitkään vain heidän pitämiseensä hengissä ja parantamiseensa työkuntoisiksi. Ihmisen hyväksyminen omana itsenään jäi puuttumaan.

Simo Vehmas on huolissaan Suomen hallituksen leikkauspolitiikasta ja hallitusohjelmasta. Hän näkee merkkejä paluusta menneeseen aikaan, jolloin kuntoutusta myönnettiin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se paransi ihmisen toimintakykyä ja mahdollisti työnteon.

Vehmas huomauttaa, että esimerkiksi fysioterapia voi kohentaa vaikeavammaisen hyvinvointia suurestikin, vaikka henkilöstä ei koskaan voisikaan saada työkykyistä.

– Juristit saavat sanoa, onko se ihmisoikeuskysymys. Minusta on vähintäänkin moraalisesti kiusallista, jos vammaisten saamien palvelujen ensisijainen kriteeri ei ole ihmisen hyvinvointi vaan tuottavuus, Vehmas sanoo.

Vammaistutkimus vaakalaudalla

Simo Vehmas aloitti Helsingin yliopistolla vammaistutkimuksen professorina vuonna 2013. Samalla Helsingin yliopistosta tuli Suomen ensimmäinen vammaistutkimusta omana oppiaineenaan opettava yliopisto.

Hänen professuurinsa kestää vuoteen 2018 saakka. Yliopistojen rahoituksen leikkauksia seurattuaan Vehmaksen luottamus professuurinsa jatkoon on kovasti heikentynyt.

Puheessaan vammaisneuvostopäivillä vuosi sitten hän kommentoi turhautuneena: ”Jos keskustapuolue saisi päättää, meillä varmaan lakkautettaisiin yliopistot kokonaan.”

Vehmaksen mukaan vammaistutkimuksen tarkoituksena on tehdä vammaisten oloja paremmiksi. Vammaisyhteisön ulkopuolisena hänen itsensä on kuitenkin tiedostettava hyvin oman asiantuntemuksensa rajat. Helsingin yliopiston professorinakin hän on moniin vammaisiin nähden äärimmäisen hyväosainen.

Hän tiedostaa, että Suomessa on niitäkin, joiden mielestä hänen tehtävässään toimivalla pitäisi olla vammaistausta, esimerkiksi pyörätuolin tarve.

– Mutta olisi tavallaan vastoin koko vammaistutkimuksen asennetta, että ryhdyttäisiin määrittelemään ihmisen uskottavuus hänen vammojensa kautta.

 

Lue myös: