Niko Lindgren on varhaiskasvatuksen opettaja ja palkittu käsityöaktivisti. Nyt hän kertoo, miksi vaatteiden korjaaminen tekee sinunkin elämästäsi hauskaa.
”Tein ensimmäisen korjaustyöni 14-vuotiaana. Kanttasin kauhtuneiden farkkujen lahkeet punaisella kankaalla ja ompelin koristeeksi näyttävät liekkikuviot.
Itse korjatut farkut menivät täydestä silloisessa punkhenkisessä kaveripiirissäni. Korjaamiseen tuli tauko, kun muutin Englantiin opiskelemaan valokuvausta, ja ompelukone jäi Suomeen. Englannissa tutustuin käsinkorjaamiseen, josta oli tullut suosittu ilmiö 2000-luvun alkupuolella.
Lue lisää: Koulunkäynninohjaaja Mirigli Blomerus hurahti päätä pahkaa ompelukerhoon
Olen aina tykännyt tehdä käsillä. Sain esimerkin lapsuudenkodistani, jossa äiti ompeli naamiaisasuja ja isä veisti leluja puusta. Halusin tehdä itsekin vaatteita, ja äiti opetti ompelukoneen käytön. Viihdyin jo silloin taiteen ja käsitöiden rajapinnassa. Käsinkorjaus on luovaa, ja perustekniikoita voi soveltaa oman maun mukaan.
Englannissa innostuin japanilaisesta sashiko-ompelutekniikasta, jossa tehdään pieniä etupistoja pitkällä neulalla niin, että paikkaus saa näkyä. Sashikossa paikan syynä ei välttämättä ole reikä, vaan myös tarve vahvistaa kangasta.
Kuvakarusellista selaamalla näet, kuinka Niko Lindgren paikkaa sashiko-tekniikalla farkuista vetoketjun ja vyötärönauhan risteyksessä olevan valkoisen kulumareiän:
Näkyvä paikkaus tekee korjatuista vaatteista yksilöllisiä. Vaatetta voi samalla sekä korjata että koristella. Japanista peräisin oleva persimonin kukka on eräs suosikkikuvioistani, joka perustuu parillisten ja parittomien pistorivien vuorotteluun. Kuviota voi kehitellä rivi riviltä ommellen, sitä ei tarvitse piirtää. Tykkään kokeilla omia kuvioita ilman tarkkoja suunnitelmia.
Kun muutin takaisin Suomeen, aika oli kypsä korjauskulttuurille. Tutustuin pääkaupunkiseudun korjausaktiiveihin, ja päätimme kokoontua yhdessä korjaamaan ja jakamaan siitä tietoa muillekin. Syntyi Korjauskaupunki, joka kokoontuu nykyisin joka kuun ensimmäisenä lauantaina Redin ostoskeskuksen Vapaakaupunki-tilassa.
Haluamme välittää kokemusta siitä, että korjaaminen on hauskaa ja sosiaalista puuhaa. Myös luonnonvaroja säästyy. Paikkaaminen on perusteiltaan helppoa, jokainen voi oppia käyttämään neulaa ja lankaa. Korjauskaupunki toimii vertaisoppimisen periaatteella, ja mukana on eri tasoisia ompelijoita.
Tärkeintä käsitöissä on hyvä valo ja sopiva lanka.
Kokeilemme ristikkoparsintaa, pykäpistoja ja muita perinteisiäkin korjaustekniikoita. Tapaamisissamme ommellaan reikiä, parsitaan sukkia ja koristellaan vaatteita. Samalla juttu luistaa.
Vetoketjun vaihtaminen on yksi vaikeimmista korjauskohteista. Hankalia ovat myös sekoitemateriaalit. Esimerkiksi naisten farkuissa on usein elastaania, joka ei jouston takia välttämättä sovi yhteen paikan kanssa.
Kotona minulla on korjauspino, jota käyn läpi keittiön pöydän ääressä. Tärkeintä käsitöissä on hyvä valo ja sopiva lanka. Etsin tarvikkeita kierrätyskeskuksista. Minulla on useita moneen kertaan paikattuja vaatteita, ja käytän vaatteet niin loppuun kuin mahdollista. Onneksi paikkaamisesta on tullut niin trendikästä, että paikatuissa vaatteissa voi kulkea lähes missä vain.
Korjausaktivismi liittyy kestävän elämäntavan opetteluun. Elämme kulutuskulttuurissa, jossa vaatteita ja muuta materiaa on liikaa. Korjaaminen on tulevaisuusteko: se pidentää tekstiilin elinkaarta poisheittämisen sijaan. Ostan lähes kaiken kierrätettynä, sillä hyväkuntoista käytettyä tavaraa on tarjolla runsaasti.
Työssäni varhaiskasvattajana olen tehnyt korjauskokeiluja päiväkotilasten kanssa. Neulan ja langan käytön opettelu kehittää motorisia taitoja, ja lapsia kiinnostaa nähdä oman käden jälki. Leikkasimme vanhasta t-paidasta matonkuteita ja kudoimme siitä kangasta kangaspuilla. Kun nukkekodin kaluste meni rikki, lapset ehdottivat, että se pitää korjata eikä heittää pois.
Käsitöissä huoletonta on se, että kaiken aina voi purkaa, jos lopputulos ei miellytä. Joka tapauksessa korjattu tavara on aina parempi kuin rikkinäinen.”
