Vammaisia syrjitään yhä törkeästi. Jos Suomessa olisi vammaisasiavaltuutettu, sekä työehdoista että tavallisesta arjesta voisi tulla tasa-arvoisempaa. Näin tuumivat JHL:n jäsenet Tanja Hakala ja Karin Rinne-Halme.
Suomessa on lapsiasiavaltuutettu, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja tasa-arvovaltuutettu. Pian meillä on myös vanhusasiainvaltuutettu – ja jopa ruoka-asiavaltuutettu.
Vaan missä luuraa vammaisten asialle omistautunut valtuutettu? Sitä kysyy kansalaisaloite, jonka voi allekirjoittaa helmikuuhun asti.
Asiavaltuutettujen tehtävänä on valvoa, että syrjintävaarassa olevat ihmisryhmät huomioidaan päätöksenteossa. Kukaan tuskin kiistää, etteivät vammaiset ihmiset olisi syrjintävaarassa. Heidän oikeutensa ovat kuitenkin aloitteen tekijöiden mukaan päättäjille sokea piste.
Kaikki lainsäädäntö ja päätökset koskettavat myös vammaisia, aloitteen tekijät muistuttavat. Heidän mielestään vammaisten oikeudet eivät toteudu ilman vammaisasiavaltuutettua.
Kansalaisaloitteen vammaisasiavaltuutetun viran perustamisesta löydät täältä.
Työnantaja arvostaa harvoin
Yksi aloitteen tekijöistä on Nokian kaupungin johtava pysäköinnintarkastaja, palvelusihteeri Tanja Hakala. Hänen mukaansa työnantajille pitää asettaa velvoite: vammaiset alaiset on huomioitava ja näiden työtehtävät räätälöitävä kykyjen ja voimien mukaan.
Hakala on toiminut Nokian JHL:ssä aktiivina vuosia ja hän on kaupungin vammaisneuvoston varapuheenjohtaja. Hän valmistui aikoinaan sosiaalikasvattajan ammattiin ja pääsi töihin lastensuojelulaitokseen.
Työonni kesti vain hetken: Hakala alkoi saada sisäilmasta hengitysoireita. Lopulta hänellä todettiin vaikeahoitoinen astma.
Hakala meni kuntoutukseen, jonka henkilökunta alkoi epäillä, että hänellä on Ehlers-Danlosin oireyhtymä eli EDS.
– Olen poikkeus työelämässä. Moni työnantaja ei näe vammaisen työn arvoa.
EDS on periytyvä sairaus, joka aiheuttaa esimerkiksi nivel- ja lihaskipuja sekä sydänoireita. Hakalan liikuntakyky heikkeni vaiheittain ja lopulta edessä oli pyörätuoli.
– Vammaispalvelut, Kelan kuntoutukset ja kunnan sekä erikoissairaanhoidon apuvälineyksiköt ovat tulleet tutuiksi.
Hakala kiittelee vuolaasti työnantajaansa. Se on toiminut esimerkillisesti ja muokannut hänen työkuvaansa useaan otteeseen. Työn muokkaaminen on on ollut helppoa myös koulutusten ansiosta, joita Hakala on käynyt JHL-opistolla, ja tietotyötutkinto helpotti siirtymistä toimistotöihin.
Hän kuitenkin korostaa, että näin hieno työnantaja on kaikkea muuta kuin yleinen ilmiö.
– Olen melkoinen poikkeus työelämässä. Moni työnantaja ei näe sitä työkykyä, joka vammaiselle on jäänyt jäljelle.
Työpanos sama, palkka eri
Vammaisasiavaltuutetun pitäisi Hakalan mukaan tuoda esiin vammaisten onnistumisia työelämässä. Keskustelu pyörii rajoitteiden ja esteiden ympärillä eikä esiin nouse tosiasia, että moni vammainen henkilö tekee yhtä tehokasta työtä kuin ei-vammaiset.
– Osatyökykyisyys on aina suhteessa tehtäviin ja työympäristöön. Valtaosasta ei ole savusukeltajaksi mutta moneen muuhun tehtävään on.
Palkkaus on räikeä epäkohta. Työpaikat värväävät vammaisia tukitoimilla. Esimerkiksi avotyössä vammainen tekee käytännössä samaa työtä kuin ei-vammaiset, mutta ei saa reilua palkkaa ja muita ehtoja. Palkka voi tällöin olla muutama euro päivässä.
Hakalan mielestä jossittelulle ei saa antaa tuumaakaan tilaa, vaan vammaisille pitää maksaa työehtosopimusten mukaista palkkaa.
Hän muistuttaa, että tasa-arvoisista työehdoista hyötyy koko yhteiskunta. Jos vammainen saa rehtiä palkkaa, hänelle ei tarvitse maksaa yhteisestä kirstusta tukia työikäisenä – eikä työiän jälkeen, sillä hänelle on kertynyt eläkettä.
– Talouskin olisi paremmalla tasolla, jos esimerkiksi kehitysvammaisia ei heti nuorena siirrettäisi eläkkeelle, jolloin ei synny eläkekertymää. Osa nuorista vammaisista pystyy tekemään työtä.
”Vammaisten palveluissa on törkeitä puutteita”
Myös työelämän ulkopuolinen arki on vammaisille usein erittäin haastavaa. Kun ei-vammainen kollega pohtii, minne matkustaisi kesälomalla, vammainen miettii, miten saa lomarahat riittämään välttämättömiin apuvälineisiin – jos lomarahoja ylipäätään on tiedossa.
Vammaisaktiivina Tanja Hakala kertoo saavansa yhteydenottoja ympäri Suomea. Paikkakunnat tulkitsevat vammaislakia eri tavoilla. Vammaisryhmät ovat epätasa-arvoisessa asemassa paitsi ei-vammaisiin verrattuna myös keskenään.
Hakalan mielestä vammaisasiavaltuutetun tavoitteisiin pitäisi kuulua avustaja- ja asumispalveluiden puutteiden korjaaminen. Ostopalveluilla hankitut avustajat ovat säännönmukaisesti aliperehdytettyjä ja toisaalta niin ylityöllistettyjä, etteivät ehdi hoitaa työtään kunnolla.
– Vammaisten palveluissa on törkeitä puutteita. Lisäksi moni vammainen pakotetaan pystymetsästä avustajansa työnantajaksi, ilman koulutusta tai johtamistaitoja.
Vammaisasiavaltuutetun kuuluisi Hakalan mielestä puuttua ensi töikseen lain tulkintaan. Nyt kunnat yrittävät takoa säästöjä ohittamalla lakiin kirjatut subjektiiviset oikeudet.
Lain mukaan esimerkiksi asiointi- ja vapaa-ajan matkoja pitää myöntää vähintään 18 kuukaudessa – yhteen suuntaan. Vaikka kunnilla on periaatteessa velvoite järjestää tarvitseville enemmän kuin 18 matkaa, moni kunta tulkitsee lakisääteisen minimin maksimiksi. Niinpä monella paikkakunnalla vammainen pääsee kotoaan asioille tuetusti vain yhdeksän kertaa kuukaudessa.
Esimies kiusasi
Vammaisten syrjinnän takana ovat historialliset ennakkoluulot, sanoo Karin Rinne-Halme Pornaisista.
– Vammaisiin on aina liittynyt häpeää. Vielä pari vuosikymmentä sitten heidät eristettiin syntymästään lähtien laitoksiin.
Rinne-Halme kiittelee, että vammaiset saavat jo populaarikulttuurissa näkyvyyttä ja tietoisuus heidän kyvyistään on lisääntynyt. Silti ennakkoluulot pitävät pintansa ja heidät niputetaan edelleen herkästi työkyvyttömiksi rasitteiksi.
JHL:läinen Rinne-Halme, 60, saattaisi yhä olla tuottelias työntekijä, jos työpaikka olisi paremmin ottanut huomioon hänen vammaisuutensa. Syrjintä johti pakkovetäytymiseen työkyvyttömyyseläkkeelle.
– Esimieheni ei uskonut, että olen vammainen.
Hän sairastui 44 vuotta sitten neurologiseen sairauteen, joka aiheuttaa voimakkaita kipuja ja liikkumisvaikeuksia. Myöhemmin hänellä todettiin toinenkin neurologinen sairaus.
Rinne-Halme on ammatiltaan järjestelmäsuunnittelija. Hän työskenteli 16 vuotta oikeusministeriössä ja sitten 15 vuotta keskusvirastossa.
Nuorempana sairaus ei näkynyt päälle.
– Esimieheni ei uskonut, että olen vammainen. Hänen mukaansa en ollut sairas, koska hiuksenikin kiilsivät. Kävelin silloin omin jaloin eli olin hänen mukaansa työstä pois ilman syytä.
Yksikön johtaja määräsi Rinne-Halmeen hankkimaan yhdenkin päivän sairauspoissaolosta työterveyslääkärin sairauslomatodistuksen. Muilta työntekijöiltä hyväksyttiin oma ilmoitus.
– Työterveyslääkäri yritti selittää johtajalle, mistä sairauksissani oli kyse, mutta johtaja oli tehnyt päätöksensä.
Vammaisuus ei aina näy
Kotona Rinne-Halme jaksoi työpäivän jälkeen vain itkeä ja nukkua, kunnes romahti ensin fyysisesti ja sitten masentui vakavasti.
– Liikkuminen oli todella tuskallista. Kipujen vuoksi en pystynyt enää edes nukkumaan.
Sairaalasta Rinne-Halme soitti viraston tietohallintojohtajalle ja pyysi siirtoa hänen alaisuuteensa. Tietohallintojohtaja sanoi ymmärtävänsä sairauden aiheuttaman vammaisuuden ja ilmoitti, että ovi hänen yksikköönsä on auki.
– Ensimmäisen kerran vuosiin oli mukavaa mennä tekemään työtä, jota rakastin. Sain myönteistä palautetta, mikä oli täysin uutta minulle. Nautin joka hetkestä.
– Vammaisuus ei aina näy ulospäin ja vammainen voi tehdä vaativaakin työtä.
Vuosia jatkunut työpaikkakiusaaminen ja kivut jättivät kuitenkin pysyvät jäljet. Sairausjaksot pitenivät ja sairauksiin sisältyvät muistihäiriöt lisääntyivät.
Lopulta Rinne-Halmeen oli pakko katsoa totuutta silmiin: sairaudet ja loppuunpalamiset olivat vammauttaneet häntä niin paljon, ettei hän muistihäiriöidensä vuoksi enää voinut tehdä vaativaa suunnittelutyötä.
Voimat olivat vähentyneet niin, ettei hän jaksanut ilman lepoa muutamaa tuntia kauempaa. Ainoa mahdollisuus oli työkyvyttömyyseläke.
– Olen tyypillinen esimerkki siitä, että vammaisuus ei aina näy ulospäin ja vammainen voi tehdä vaativaakin työtä, hän sanoo.
Vammaisia on joka lähtöön
Tällä hetkellä vammaisasiat kuuluvat tasa-arvovaltuutetulle ja yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Tanja Hakala toteaa, että kahden viranomaisen on mahdotonta panostaa vammaisten oikeuksiin, kun tontilla on paljon erityisryhmiä.
– Vammaisuus on laaja käsite. On liikuntaesteisiä, näkövammaisia, kuulovammaisia, kehitysvammaisia… Kaikilla meillä on erilaiset tarpeet.
Hakala tähdentää, että yhteiskunnassa ei ole ainuttakaan aluetta, johon vammaiset eivät liittyisi. Heitä on koululaisissa, työntekijöissä ja vanhuspalveluiden käyttäjissä, kaikissa sukupuolissa ja etnisissä taustoissa. He tarvitsevat esimerkiksi joukkoliikennettä ja kuntoliikuntaa siinä kuin muutkin.
Vammaisten oikeuksista hyötyvät kaikki, hän korostaa.
– Esimerkiksi esteettömyys on myös lapsiperheiden ja ikäihmisten etu. Kenellekään siitä ei ole haittaa.
Mahdollisimman tavallista elämää
Vammaisvaltuutettua on perätty kansalaisaloitteella aiemminkin. Uuteen aloitteeseen on tämän jutun ilmestyessä kertynyt yli 3 000 nimeä. Allekirjoituksia vaaditaan 50 000, että eduskunta joutuisi käsittelemään aloitteen.
Uutta vammaispalvelulakia kästellään todennäköisesti keväällä eduskunnassa. Karin Rinne-Halme uskoo, että vammaisten oikeudet voivat edetä tällä hallituskaudella. Hänen mielestään Sanna Marinin (sd.) hallituksen ohjelma herättää toiveita.
Etenkään kehitysvammaisia ei pitäisi lähes automaattisesti siirtää eläkkeelle, pysyvään köyhyyteen, toteaa Rinne-Halme.
– Vammaiselle on tärkeää, että hän saa elää mahdollisimman tavallista elämää niissä rajoissa, mihin pystyy.
Kansalaisaloitteen vammaisasiavaltuutetusta voi allekirjoittaa 5. helmikuuta 2020 mennessä täällä.
Myös JHL:n tavoitteena on, että kuluvalla eduskuntavaalikaudella vammaisten työllistymisen ja osallistumisen mahdollisuuksia lisätään ja pyritään vammaisten työllistymiseen reiluilla työehdoilla.