Jenni Poikelus on tuttu tv-kasvo ja ääni YleX-kanavalta. Näemme hänet julkisuudessa hulluttelevana, sanavalmiina ja hauskana. Mutta milloin virtaavat koomikon kyyneleet?
Tampereella syntyi vuonna 1988 tyttö, joka päätti ryhtyä isona hauskaksi Hollywood-näyttelijäksi. Ehkä peräti uudeksi Jim Carreyksi, idolikseen. Jo alakoulussa tyttö tunnettiin koomikon alkuna, joka suolsi humoristisia juttuja luokan naurattamiseksi.
Miten on, valitsiko Jenni Poikelus huumorin vai huumori hänet? Hän miettii hetken ja vastaa: sekä että.
– Oli ja on vaan joskus helpompaa mennä pellen roolin taakse.
Poikelus kertoo olleensa lapsena ujo ja hiljainen, etenkin jos paikalle sattui vähän vieraampaa porukkaa. Tuttujen kesken läppä ja vitsit lentelivät sitten senkin edestä.
– Saatoin surra, että en ehkä olekaan se luokan kaunein tyttö. Ystävä lohdutti ja totesi, että mieti Jenni, sä olet silti niin älyttömän hauska, että pojat nauraa sun jutuille.
Hyvä, että edes niin, ajatteli Poikelus tuolloin.
Hauskuuttaja hän on edelleen ja tunnustaa, että vieläkin huulenheitto voi
toisinaan olla paikallaan ujouden peittämiseksi.
Hollywood vaihtui Tornioon
Poikelus päätti laittaa Hollywood-uran jäihin – tai ainakin siirtää. Lukion jälkeen hän tiesi haluavansa media-alalle. Tulevaisuuden suunnitelmat kirkastuivat, kun hän hoksasi, että radiotyötä ja juontajuutta voi opiskella. Poikelus hakeutui vuodeksi radio- ja tv-työn koulutuslinjalle kansanopistoon Voionmaalle.
– Siellä syntyi päätös. Tätä haluan tehdä. Voisin olla tässä hommassa jopa ihan hyvä, Poikelus kertaa tuolloisia mietteitään.
Hän halusi opiskella alaa vielä pidemmälle. Ammattikorkeakoulun ovet eivät avautuneet ensi yrittämällä Helsingissä. Sen sijaan matka suuntautui viestinnän opintojen pariin Kemi-Tornion AMK:hon. Siitä seurasi Poikeluksen mukaan hänen elämänsä jännittävin vuosi.
– Jännittävin se tosiaan oli, lainausmerkeissä. En onnistunut ollenkaan löytämään paikkaani ja omia ihmisiä sieltä.
Vuosi sisälsi koulunkäynnin lisäksi lähes pelkästään pasianssia soluasunnossa ja viikonloppureissujen odottamista kotiin Tampereelle.
Seuraavana vuonna Poikelus haki ja pääsi jatkamaan opintoja Metropoliaan Helsinkiin, ja elämä asettui pikkuhiljaa uomiinsa.
Kohtalo maksoi velkansa
Jo opiskeluaikana Poikelus päätti, että hän haluaa töihin radioon ja nimenomaan YleX-kanavalle. Unelmien työpaikkaansa hän jäi heti työharjoittelusta. Sillä tiellä hän on edelleen.
Poikelus miettii, että karmalla on ehkä sormensa pelissä siinä, että hän on saanut tahtomansa. Asiat ovat vain lutviutuneet ja tapahtuneet, kuten hän on suunnitellutkin.
Kun hän pyörittelee vielä hetken ajatusta aiheesta, koomikko astuu esiin:
– Niin, mikä lie salaisuuteni? Kaikki on niin helppoa. Kun vaan päätän, tuota pikaa minulla on Lamborghini. Se ilmestyy simsalabim ulko-ovelle seuraavana päivänä, Poikelus tarinoi ja nauraa tutun tarttuvasti.
Kyllä. Kyllä uskon karmaan.
Hän jatkaa, että uskoo jollain tavalla kohtaloon. Hän kertoo pelkäävänsä, että kun jotain hyvää tapahtuu eikä siitä ole etukäteen maksanut, niin ennemmin tai myöhemmin joutuu maksumieheksi. Ja jos menee liian hyvin, kohta jotain pahaa tapahtuu. Superhyvin kun ei koko ajan vaan yksinkertaisesti voi mennä.
– Opiskeluvuosi pohjoisessa oli niin kauhea, mutta Helsinkiin päästyäni kaikki alkoi mennä ihan sikahyvin. Päätelmäni on siis, että maksoin velkani etukäteen jo silloin Torniossa. Nyt menee hyvin, koska siellä kärsin.
Poikelus ei kuitenkaan oikeasti laita ammatillisia saavutuksiaan sattuman tai onnenpotkun piikkiin.
– Olen opiskellut tätä alaa yhteensä kuusi vuotta. En ole saanut töitäni vain kävelemällä paikan päälle ja ilmoittamalla, että tässä minä nyt olen.
Lyö vain ylöspäin
Poikeluksella on taito saada ihmiset hyvälle tuulelle ja
nauramaan. Mikä saa aikaan hänelle itselleen vastaavat reaktiot?
– Monesti ihan pienet asiat, pienet eleet. Ja tilannekomiikka naurattaa aina.Ei siis välttämättä se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.
Poikelus mainitsee, että joillain on hienosti sisäänrakennettu taito kertoa asiat hauskasti ja tehdä ei-niin-hupaisista asioistakin nauruhermoja kutkuttavia. Hän ihailee ihmisiä, jotka ovat löytäneet aivan oman tyylinsä olla hauska.
Tänä päivänä keskustellaan paljon siitä, voiko ja saako kaikelle nauraa.
– Mielestäni periaatteessa kaikelle pitää saada nauraa. Ratkaisevaa on miten, kuka ja missä vitsin kertoo, Poikelus miettii.
Hän kertoo, että huumorin tekijöiden klassikkosääntö on, että lyödään vain ylöspäin. Heikompaa ei loukata. Kaikesta pitää kuitenkin voida vitsailla.
– Se vapauttaa ja tekee monesti vaikeista asioista helpommin käsiteltäviä.
Naurattava työ
Jenni Poikelus tekee tällä hetkellä YleX:n iltapäivälähetyksiä. Viitenä päivänä viikossa täytyy olla ajan hermolla ja valmis teräviin kommentteihin.
YleX:n työpäivissä on naurutakuu, ainakin itselle.
Kolmen hengen vetämä suora lähetys vaatii sen, että juontajat tuntevat toisensa ja pystyvät reagoimaan hetkessä toisen sanomisiin. Juontajatrio Poikelus, Pehkonen ja Parikka ovat tehneet yhdessä töitä viime vuoden alusta lähtien.
Ohjelmaa käsikirjoitetaan vain vähän. Poikelus kertoo, että suurin osa ohjelmasta syntyy spontaanisti ja improvisoiden. Ajankohtaisia jutunaiheita löytyy päivän uutisista sekä omista kokemuksista ja näkemyksistä. Ja toisinaan aiheet saattavat myös muuttaa suuntaa hetkessä.
– Ei meille ole asetettu rajoja, minkä sisällä juttujen pitää pysyä. Meillä ei ole ollut tarvetta sensuroida itseämme, sen verran meillä on maalaisjärkeä mukana.
Jälkikäteenkään ei sanomista ole tullut.
– Tai no, ehkä jotain ihan pientä. Mutta ei pahalla.
Poikelus mainitsee yhden asian, joka jokaisessa työpäivässä on varmaa.
– Työssäni on naurutakuu. Vaikka olisi ennen lähetystä miten huono päivä tahansa, niin sen tietää, että jossain vaiheessa naurattaa. Ainakin itseä, tiedä sitten kuulijoista, Poikelus nauraa päälle.
Huonot hetket vain harvoille
Radiotyön lisäksi Poikelusta nähdään entistä useammin myös
televisiossa. Myös siellä hän on tullut tutuksi lähinnä viihdeohjelmista.
Viime vuonna hänelle tarjottiin täysin erilaista projektia. Kyse oli Nenäpäivän matkasta Keniaan, jossa hän perehtyi tyttöjen silpomisen vastaiseen työhön.
– Aihe oli niin tärkeä, että tietenkin lähdin mukaan, Poikelus toteaa.
Kokemus herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia. Poikelus huomasi, että silpomisperinne johtuu ennen kaikkea tiedon puutteesta. Toisaalta ilmeni, että asenteita ja tapoja on kyllä mahdollista muuttaa oikeanlaisella avustustyöllä.
– Vierailin esimerkiksi Solidaarisuuden perustamilla turvaleireillä, joilla tytöt oppivat omista oikeuksistaan.
Vaikka aiheen ympärillä on edelleen paljon tietämättömyyttä
ja lujasti työtä tehtävänä, jäi myös ripaus toiveikkuutta itämään.
Jenni Poikelus ei tarkoituksella ole avannut vakavaa puolta itsestään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Vain läheisimmät pääsevät näkemään hänen huonot hetkensä.
– Olen aika kova ahdistumaan ja stressaamaan. Märehdin ja huolehdin etukäteen. Tietenkin monesti ihan turhaan.
Työkavereille siitä on kuulemma tullut jo jonkinmoinen vitsi: Ai, Jenniä stressaa taas, sepä jännä juttu.
Ne koomikon kyyneleet?
Poikelus paljastaa miettivänsä turhankin paljon sitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.
Aina vaan jaksaa hävettää, mutta ei se mitään.
– Olen tosi kova nolostumaan. Hävettää lähes kaikki, mitä ikinä olen tehnyt.
Hän kertoo lohduttautuvansa sillä, että tietää häpeän tunteiden olevan tuttuja myös esiintymisen superammattilaisille. Jos kaikki menisi aina putkeen, kävisi se tylsäksi.
– Uhraan näin ollen itseni hauskuuttamisen alttarilla. Jos joku nauraa tekemisilleni ja sanomisilleni, niin menköön se viihteen piikkiin, vaikka miten hävettäisi.
Häpeänkyyneleitä ei sentään ole tarvinnut vuodattaa. Mutta mikä saa koomikon oikeasti surulliseksi?
– Tosi moni asia. Maailman pahuus. Ihmisten välinpitämättömyys. Koiranpentujen kärsimykset, Jenni Poikelus luettelee.
– Tästä tuli nyt tällainen tyypillinen missivastaus, mutta ihan tosissani olen.