Moni rikkonainen ja kulunut huonekalu saa uuden elämän Pakilan työkeskuksessa Helsingissä. Parhaimmassa tapauksessa keskuksen kuntouttava työtoiminta tarjoaa myös pitkäaikaistyöttömille reitin takaisin työhön tai koulutukseen.
Työnjohtaja Anne Hyvärinen ja työkuntoutuja Susanna Poutiainen tutkivat parhaat päivänsä nähneen tuolin tukirakenteita ja repeillyttä verhoilua. Kannattaako istuimen korjaaminen – voisiko sille antaa uuden elämän?
Samaa miettii Poutiainen, 41, itsekin. Hän on sairastellut ja ollut poissa työelämästä lähes vuosikymmenen.
– Olen paininut monta vuotta itsetunto-ongelmien kanssa kotona.
– Olen paininut monta vuotta itsetunto-ongelmien kanssa kotona. Mihin minä oikein kelpaan ja miksi haluan tulla isona?
Helsingin kaupungin Uusix-verstaalla polun pää alkoi löytyä. Hän oli puoli vuotta verstaan korupajassa ja huomasi olevansa yllättävän näppärä käsistään.
Parhaillaan hän osallistuu kuntouttavaan työtoimintaan Pakilan työkeskuksessa ja on perehtynyt muun muassa ompelun ja verhoilun perusteisiin Anne Hyvärisen johdolla.
– Työtoimintaan osallistuminen on antanut syyn nousta aamulla ylös ja lähteä kotoa. Samalla olen saanut keskuksen työvalmentajilta apua opiskelupaikkojen kartoittamiseen, hän kertoo.
Musiikki on heavy metal, tietysti!
Pakilan työkeskus on rosoisen rujo betonirakennus Tuusulanväylän ja Kehä I:n puristuksessa Pohjois-Helsingissä. Keskuksessa työskentelee vakituisesti noin 40 työpajaohjaajaa, työnjohtajaa, vastaavaa työnjohtajaa, työvalmentajaa, etumiestä ja muuta ammattilaista.
Asiakaskunta on vielä kirjavampi: Vuosittain kuntouttavaan työtoimintaan osallistuu noin 300 pitkään työttömänä ollutta helsinkiläistä. Joukkoon mahtuu yli kuusikymppisiä mutta myös alle 30-vuotiaita, jotka vasta pohtivat ammatinvalintaa ja opiskeluvaihtoehtoja.
Löytyy mielenterveystoipujia ja muusta syystä osatyökykyisiä, on toisen polven pitkäaikaistyöttömiä ja niitä, joiden työllistymisen ensisijainen este on puutteellinen koulutus tai elämänhallinta. Satunnaisemmin joukkoon mahtuu rikossueraamuspuolen asiakkaita, eli entisiä vankeja, ja huumeiden ja lääkkeiden käytöstä irti pyristeleviä korvaushoitolaisia.
Kuntouttavan työtoiminnan asiaakkaat eivät kuulu helpoimmin työllistyviin.
Jokaisella on oma tarinansa. Yhteistä on se, että kuntouttavan työtoiminnan asiakkaat eivät kuulu kaikkein helpoimmin työllistyviin. Juuri heistä poliitikot ja taloustieteilijät puhuvat, kun he puhuvat työttömyyden kovasta ytimestä.
Yksi heistä on Desirée Saadaoui, 61. Hän on pukeutunut siniseen työhaalariin ja pääkallohuiviin, jonka alta pilkottaa mustia hiuskiehkuroita, rastoja. Sormissa on pääkallosormuksia ja muita helyjä.
– Musiikkini on heavy metal, mitä hevimpi sen parempi, hän toteaa melkein ensisanoikseen.
Rälläkkä kipinöi taustalla, kun Saadaoui irrottaa pihdeillä lasten kolmipyörän pyöriä ja ryhtyy korjaamaan menopeliä toimintakuntoon. Kolmipyörien lisäksi huoltoa odottaa iso kasa Helsingin kaupungin leikkikenttien ulkoleikkivälineitä.
Köyhät kunnialla hautaan
Kuntouttavalla työtoiminnalla on huono maine. Joidenkin mielestä se muistuttaa lähinnä aikuisten päivähoitoa; osallistujia paapotaan kuin pikku- lapsia, hyvä ettei käydä kotona aamuisin herättelemässä ja hakemassa työpajalle. Tulostavoitteita ei tunneta – niinpä nelituntinen päivä kuluu kivassa pikkupuuhastelussa.
Toisten mielestä kuntouttava työtoiminta on työttömien kyykyttämistä, jopa suoranaista riistoa. Monet velvoitetaan osallistumaan työtoimintaan työttömyysturvan menettämisen uhalla. Pahimmassa tapauksessa heillä teetetään palkkatyötä korvaavaa työtä yrityksissä yhdeksän euron kulukorvauksella. Siis päivässä.
Tältä osin Helsinki saa puhtaat paperit, sillä Pakilan työkeskuksella ei ole yrityskytkentöjä, eikä se tee alihankintaa firmoille.
– Teemme hyvää kaikille helsinkiläisille. Täällä valmistetaan esimerkiksi tuoleja ja pinnasänkyjä toimeentulotuen asiakkaille. Lisäksi kunnostamme ja verhoilemme koulujen, päiväkotien, sairaaloiden ja muiden kaupungin toimipisteiden huonekaluja, kertoo työvalmentaja Titta Niemonen.
Työkeskuksessa tehdään myös liimapuisia ja kuultomaalattuja ruumisarkkuja, koruttoman kauniita. Näin taataan, että yksinäiset ja vähävaraiset helsinkiläiset pääsevät kunnialla hautaan.
Monta ammattia, nolla tutkintoa
Desirée Saadaouilla on monta ammattia, mutta ei yhtään ihan loppuun asti suoritettua tutkintoa tai koulutusta keskikoulun jälkeen.
Hän aloitti Valintatalossa hyllyttämällä tavaroita, välillä häntä tarvittiin myös kassalle.
– Kuin hyppyrottaa minua revittiin ketjun eri liikkeisiin. Se oli uuvuttavaa – jaksoin silti lähes kolme vuotta, hän kertoo.
Sitten seurasi siivoustyötä Servi Systemsillä, kahvilatöitä Leppäsuon Essolla, tarjoilijan töitä perheravintolassa, yllätysraskaus ja äitiysloman jälkeen paluu tarjoilijaksi.
Pienen pojan yksinhuoltajana Saadaoui kaipasi päivätyöhön ja pääsi myyjäksi työasuliikkeeseen ja sen jälkeen eläinkauppaan apulaiseksi. Hetken hän toimi myös yrittäjänä, mutta taiteilijaluonteelle tilitykset ja kirjanpito osoittautuivat liian hankalaksi palaksi.
Kerran Saadaoui haki töihin myös valtiolle, silloiselle Kansanterveyslaitokselle, ja pääsi koe-eläinhoitajaksi.
– Olen ennakkoluuloton. Parempi kai se on, että hiiristä ja rotista huolehtii joku eläinrakas kuin sellainen, joka ei välitä luontokappaleista tuon taivaallista, hän perustelee.
Ei koskaan merkkilenkkareita
JHL:läisen Susanna Poutiaisen työura joutui katkolle 2000-luvun alkuvuosina. Sitä ennen hän oli opiskellut oppisopimuksella liikuntapaikkojen hoitajaksi ja ehtinyt työskennellä muutaman vuoden määräaikaisilla työsopimuksilla ja palkkatuella Helsingin kaupungin liikuntavirastossa.
– Sain pojan vuonna 2003, ja pian sen jälkeen sairastuin masennukseen, hän kertoo.
Vasta muutaman vuoden kuluttua tehtiin toinenkin diagnoosi, kilpirauhasen vajaatoiminta. Sitä ei ole saatu vuosienkaan lääkityksellä tasapainoon, ja se on ollut yksi syy, miksi Poutiaisen paluu työelämään ei ole ottanut onnistuakseen.
– Sain pojan, ja pian sen jälkeen sairastuin masennukseen.
– Kilpirauhasen takia myös hormoniarvot ovat menneet sekaisin, ja reagoin kaikkeen itkulla. Tunteiden vuoristorataa on kestänyt kauan, hän kertoo vaikeuksistaan.
Poutiaisen poika on 16-vuotias, ja äitinä hän on huolissaan millaisen mallin poika saa.
– Aikuisuuteen kuuluu työssäkäynti ja omillaan pärjääminen. Minä olen ollut enimmäkseen työttömänä, eikä meillä ole eletty ”normiarkea” vuosiin. Koen siitä syyllisyyttä ja epäonnistumista.
Työttömyys on tuntunut myös yksinhuoltajaäidin kukkarossa.
– Olen pelännyt, että poika jätetään joukon ulkopuolelle, koska minulla ei ole ollut varaa ostaa hänelle uusimpia merkkilenkkareita.
Tilastot siistiksi, viis tuloksista
Ankarimpien kriitikoiden mielestä kuntouttava työtoiminta on kuntien tapa siivota työttömyystilastoja. Ohjaamalla asiakkaan työtoimintaan ne vapautuvat niin sanotusta sakkomaksusta, jonka ne joutuisivat maksamaan passiivisina työmarkkinatuella olevista pitkäaikaistyöttömistä.
Vuositasolla sakot kohoavat kunnan työttömien määrästä riippuen jopa kymmeniin miljooniin. Esimerkiksi Helsingin osittain rahoittaman työmarkkinatuen kustannukset olivat vuonna 2018 yli 62 miljoonaa euroa.
Pahimmassa tapauksessa kuntouttava työtoiminta on työttömien hilloamista.
Työtoimintaa on arvosteltu myös siitä, että työpajoista on tullut työttömien säilöjä. Toiminta on työttömien ”hilloamista” sen sijaan, että heille tarjottaisiin eväitä päästä eteen päin elämässään.
Tilastojen mukaan kritiikissä on perää. Tämä käy ilmi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raportista vuodelta 2016. Sen mukaan kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneet siirtyivät yleensä yhdeltä työtoimintajaksolta toiselle. Seuraavaksi eniten sijoituttiin työttömyyskortistoon, sitten työkokeiluihin. Vain kolmessa prosentissa tapauksista henkilö työllistyi.
Stoppi hilloamiselle
Vielä viime vuonna Pakilassakin oli asiakkaita, jotka olivat jämähtäneet sinne jopa viideksi vuodeksi. Käyneet läpi kaikki osastot useaan kertaan: metallin, puutyöt, verhoilun ja maalaamon.
Nyt tilanne on parempi, sillä toiminnassa on panostettu työvalmennukseen ja jatkopolutukseen. Lisäksi kaupunki on rajoittanut kuntouttavan työtoiminnan keston kahteen vuoteen.
– Se on ehdoton maksimi. Useimmiten työkeskuksessa ollaan kaksi tai kolme kolmen kuukauden jaksoa, kertoo Titta Niemonen.
Tuona aikana henkilön työtaitoja ja elämänhallintaa vahvistetaan ja hänen osaamisensa pyritään tunnistamaan käytännön työtehtävissä.
Asiakas saa osaamisestaan todistuksen, joka on kehitetty yhteistyössä Stadin ammatti- ja aikuisopiston kanssa. Se voidaan lukea hyväksi jatko-opinnoissa, ja siitä on apua myös työpaikan saannissa.
Toipuminen vie aikaa
Silti: kaksi vuotta työkeskuksessa on pitkä aika. Pakilan työkeskuksen yläverhoomon työnjohtaja Anne Hyvärinen muistuttaa kuitenkin tosielämän realiteeteista – asiakkaan arjesta ilman euroja, elämänhallintaa ja itsetuntoa.
Keskukseen saattaa tulla viisikymppinen mies likaisissa vaatteissa, parta ajamatta ja viinalle haisten. Kolmen kuukauden kuluttua työvoimapalveluista soitetaan ja kysytään, onko henkilö valmis lähtemään aktivointisuunnitelman mukaiseen koulutukseen.
– Ei ole. Hän on oppinut vasta pesemään hampaat ja ajamaan parran ennen kuin lähtee ihmisten ilmoille, sanoo Hyvärinen.
Fakta on, ettei kaikista ole säännölliseen palkkatyöhön. Sekin on ok.
Ihminen kulkee pitkän polun, ennen kuin hän tipahtaa työn ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Sama juttu on toipumisessa – se ottaa aikansa.
Fakta on myös se, että kaikista ei ole säännölliseen palkkatyöhön.
– On ihan ok käydä työkeskuksessa, olla muiden ihmisten seurassa ja saada kannustusta. On lupa olla ylpeä verhoilemastaan tuolista ja kokea elämänsä arvokkaaksi. Se on jokaisen ihmisoikeus, muistuttaa Niemonen.
Masennusta ja taloushuolia
90-luvun alkuvuosina Saadaoui tutustui tunisialaiseen mieheen ja sai nopeaan tahtiin kaksi lasta. Siitä juontaa hänen eksoottinen sukunimensä.
– Nuorimman tyttären syntyessä avioliitto oli jo lopussa, ja eron jälkeen masennuin.
Toivuttuaan Saadaoui huomasi, että työllistyminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vuosikymmen aikaisemmin. Pariin otteeseen hän työskenteli arboretumissa ja sen jälkeen kausi-luonteisesti kaupungin puistotöissä.
– Toisinaan elämä potkaisee niin lujaa, että itsensä kokoamiseen menee aikaa.
Vuonna 2010 Saadaoui aloitti puutarhakoulun, mutta se jäi kesken, kuten aiemmin aloitetut pieneläinhoitajan opinnot. Varsinaisessa palkkatyössä hän on ollut viimeksi vuonna 2006.
– Toisinaan elämä potkaisee niin lujaa, että itsensä kokoamiseen menee aikaa.
Sinnikkään naisen tarinaan kuuluu myös toinen masennusjakso ja talousvaikeuksia.
– Laskuja on mennyt perintään, kun olen ollut masentunut. On tullut maksuhäiriöitä, ja niitä selvittelen edelleen.
Työelämä tuottaa uupuneita
Desirée Saadaoui on epätavallisen avoin taustastaan, mutta hänen tarinansa on aika tavallinen työkeskuksen asiakkaiden keskuudessa.
– Nykypäivän työelämä tuottaa meille koko ajan uusia asiakkaita. On työstä uupuneita ja masentuneita – ja on työttömyyteensä uupuneita ja monella tapaa osattomia, sanoo Niemonen.
Anne Hyvärisen mielestä normaaliuden rajat kapenevat kaiken aikaa – myös työelämässä.
– Sanotaan, ettei rekrytoinnissa saa syrjiä ketään iän, sukupuolen tai muun sellaisen seikan takia. Kissan paskat! Ei se noin mene. Työelämän vaatimukset kasvavat ja raamit kapenevat, eivätkä kaikki mahdu sen paketin sisään.
Niemosen mukaan tyypillisimmät esteet työn saannille ovat ikä ja puutteellinen koulutus.
– Monilla asiakkaillamme on pitkä työkokemus ajalta ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Sitten heidät irtisanottiin, ja ammatillinen osaaminen ja it-taidot ruostuivat.
Pakilassa on mahdollisuus päivittää kumpaakin. Myös kaupungin työllisyydenhoidon lyhyet ja maksuttomat korttikoulutukset, esimerkiksi hygieniapassi, työturvallisuuskoulutus ja trukkikortti, tukevat työllistymistä.
Asiakkaiden elämänhallintaa varten on talous- ja velkaneuvonnan infoja sekä yksilöaikoja sosiaalipalveluiden ja -etuuksien neuvontaan ja ohjaukseen. Pakilassa asiakkaille tarjotaan myös kuntoutusohjaajan palveluja ja viriketoimintaa.
Kotona aika kuluu madellen
Koska Pakilan työkeskus on suljettu koronan takia kuntouttavan työtoiminnan asiakkailta, tappaa Susanna Poutiainen aikaa enimmäkseen kotona. Riskiryhmään kuuluvana hän ei uskalla juuri liikkua ulkona.
– Puhti on poissa, kun kaikki päivät toistuvat samanlaisina, hän sanoo.
Työkeskuksen ohjaajille hän antaa kiitosta siitä, että he pitävät yhteyttä asiakkaisiin soittamalla viikoittain.
– Aion myös osallistua etäkursseille ja ryhmiin, kun ne käynnistyvät.
Pientä valonkajoa tuo työtoiminnassa kirkastunut ajatus siitä, mitä hän haluaa tehdä isona.
– Aion hakea opiskelemaan nuorisoalaa ensi syksystä alkaen. Suurin toiveeni on päästä käden taitojen ohjaajaksi johonkin nuorten työpajaan.
Poutiainen laskeskelee, että vaikka opintoihin kuluisi pari kolme vuotta, hän ehtii tehdä vielä pitkän työrupeaman nuorten ja käden töiden parissa.
Palkkaa minut, älä tuijota ikää!
Myös Desirée Saadaoui on tyytyväinen Pakilan työkeskuksessa kokemaansa ja oppimaansa. Erityisesti siihen, että hän pääsi metallipajalle vääntämään rystyset ruvella ruuveja ja muttereita.
– Se tuntuu oikealta työltä. Hitsaustakin olen saanut pari kertaa kokeilla, hän iloitsee.
Seuraavaksi Saadaoui mielii työkokeiluun tai palkkatuettuun työhön.
Osana työvalmennusta hän teki työnhakuvideon, jossa peräänkuuluttaa avointa ja tasa-arvoa kannattavaa työnantajaa – sellaista, joka ei ensimmäiseksi tuijota hakijan ikää.
– Voisin olla teille hyvä vaihtoehto, työtä pelkäämätön ja aloitekykyinen. Yhteydenottoa odottaen! hän mainostaa videolla.