Miltä tuntuu liidellä ilmojen halki kilometrien korkeudesta ja tupsahtaa sitten heinikkoon? JHL:läinen nuoriso-ohjaaja Terhi Lehtonen tietää, sillä hänellä on takanaan runsas 70 laskuvarjohyppyä.
Jyväskyläläisen Terhi Lehtosen, 28, laskuvarjoharrastus sai alkunsa noin kolme vuotta sitten, jolloin hän vietti syntymäpäiviään. Sen kohokohta oli lahjaksi saatu tandem-hyppy.
– En jännittänyt hyppyä, mutta pienessä koneessa pelotti. Se vaappui ja piti kovaa meteliä, hän muistaa.
Itse pudotus yhdessä kokeneen hyppääjän kanssa tuntui hienolta. Niin hienolta, että Lehtonen suoritti seuraavana vuonna noin viikon mittaisen laskuvarjohypyn alkeiskurssin ja heti perään peruskoulutus- ja jatkoluokat ja niihin liittyvät harjoitushypyt.
– Nyt minulla on Suomen Ilmailuliiton A-lisenssi, eli voin hypätä itsenäisesti ilman kouluttajan tukea ja olen oikeutettu valvomaan ja tarkastamaan oppilaan päävarjon pakkaamista.
Aktiivisen hyppyharrastuksen lisäksi Lehtonen kuuluu Jyväskylän Laskuvarjokerhon/SkyDive Jyväskylän johtokuntaan ja toimii kerhon tandem-hyppy- ja markkinointivastaavana. Lisäksi hän on vakaasti päättänyt suorittaa Ilmailuliiton B-, C- ja D-lisenssit, ja hän haluaa joskus tulevaisuudessa kouluttaa laskuvarjohypyn harrastajia.
Suomen Ilmailuliiton mukaan Suomessa on noin 1 800 laskuvarjourheilun harrastajaa, joista noin 700 on yhden tai useamman lisenssin suorittaneita.
Banskulla ylös, temppuillen alas
Jyväskylän Laskuvarjokerholla on Tikkakosken kentällä Cessna 182 -lentokone.
– Se on keltainen ja sitä sanotaan banskuksi, nauraa Lehtonen.
Koneessa on tilaa pilotin lisäksi neljälle laskuvarjohyppääjälle. He istuvat koneen lattialla, sillä istuimia ja istuinvöitä ei ole.
Cessnan huippukorkeus on 4 000 metriä. Hypyt suoritetaan 3,5 kilometrin korkeudesta, josta vapaa pudotus maahan kestää noin 50 sekuntia.
– Varjo on avattava viimeistään tuhannessa metrissä, ja liitely alas kestää noin viisi minuuttia.
Hypyn aikana Lehtonen ei ehdi miettiä syntyjä syviä, vaan keskittyy suoritukseen. Syytä onkin, sillä ennen laskuvarjon avaamista hyppääjät suorittavat usein erilaisia temppuja.
– Vapaan pudotuksen aikana saatamme esimerkiksi liukua pää edellä syöksyasennossa noin 200 kilometrin tuntivauhdilla. Yksi on selällään ja muut vieressä mahallaan. Näyttää ja tuntuu tosi hienolta!
Temppuja ja lajeja on monia, muun muassa freehyppääminen, fs-kuviohyppääminen ja wingsuit (liitopukuhyppääminen ja kupuruttaus).
Isoimmat mokat tehdään maassa
Suoritus alkaa siitä hetkestä, kun hyppääjät saapuvat kentälle.
– Ensin ilmoitetaan torniin, aktivoidaan vaara-alue ja tarkistetaan tuulen suunta ja voimakkuus ja päätetään hyppylinjat, kertoo Lehtonen.
Seuraavaksi on vuorossa varjopaketin, korkeusmittarin ja muiden varusteiden tarkastus. Sitten hyppääjät sopivat ”pokat”, eli mitä temppuja tehdään, mikä on uloshyppyjärjestys sekä nimeävät maahenkilön. Lisäksi on sovittava, missä korkeudessa kuvio puretaan ja mihin suuntaan kukin lähtee liukumaan, sillä koneen metelissä kommunikointi ei onnistu.
Oikea taivutus takaa hypyn onnistumisen.
– Kaikki valmistelut ja varusteiden tarkastus on tehtävä huolellisesti ja hosumatta, sillä suurimmat virheet tehdään usein maassa eikä ilmassa.
Hypyn onnistumisen kannalta on tärkeä oppia oikea taivutus. Sitä harjoitellaan heti hyppyuran alussa alkeiskurssilla.
– On ihan sama miten vinhasti pyörii taivalla, mutta kun osaa tehdä oikean taivutuksen, pääsee stabiiliin asentoon. Silloin varjo on helppo aukaista.
Omaksi haasteekseen Lehtonen nimeää laskeutumisen.
– Loppuveto on tehtävä juuri oikeassa korossa, ja siinä minulla on vielä hiomista. Muutaman kerran olen tehnyt mahalaskun ja saanut polvet mustelmille.
Vuokravälineilläkin pärjää
Hypyn jälkeen kukin pakkaa oman varjonsa, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.
– Kokeneimmat hyppääjät pakkaavat varjon vajaassa kymmenessä minuutissa, mutta minulta siihen kuluu lähes tunti, kertoo Lehtonen.
Varjon lisäksi laskuvarjohyppääjä tarvitsee kypärän ja korkeusmittarin. Useimmat käyttävät myös suittia, eli hyppyä varten suunniteltua pukua.
– Lisenssihyppääjän asu on vapaa, ja kesällä voin liidellä alas vaikka sortseissa ja hupparissa.
Entä mitä harrastus maksaa? Vähemmän kuin luulisi.
– Alkeiskurssin hinta on noin 400 euroa, ja oppilas- ja lisenssihypyt pari kolme kymppiä kerralta. Lisäksi varusteisiin saa kulumaan rahaa, mutta vuokravälineilläkin pärjää.
Lehtosella on oma lasi- ja hiilikuituseoksesta valmistettu integraalikypärä, johon kuuluu visiiri. Niinpä hän ei tarvitse suojalaseja alas tullessaan.
Omaa laskuvarjoa hän ei ole toistaiseksi hankkinut.
– Hyvä käytetty varjo maksaa pari kolme tonnia. Hyppääjät ovat usein pitkiä, ja minä olen lyhyt, ja siksi minun on ollut hankala löytää sopivia valjaita.
Harrastus toi itseluottamusta
Nuoriso-ohjaajaksi kouluttautuneella Terhi Lehtosella oli turvaton lapsuus, johon kuului äidin runsasta alkoholinkäyttöä ja koulukotisijoitus teini-iässä. Hyppyharrastuksen myötä hän on joutunut kohtaamaan pelkonsa ja kokee saaneensa harrastuksesta lisää itseluottamusta ja -varmuutta.
– Lisäksi huomaan nyt muiden hyvät saavutukset ja onnistumiset ja osaan iloita niistä liittyivätpä ne laskuvarjourheiluun tai johonkin muuhun.
Yli 70 onnistuneen hypyn jälkeen harrastuksesta on tullut elämäntapa, josta Lehtonen ei halua luopua.
– Laskuvarjokerhon väki on lämminhenkinen yhteisö, johon koen olevani tervetullut. Hyppääjät ovat kuin yhtä suurta perhettä.
Hyppyharrastuksessa Lehtosta kiehtoo mahdollisuus kehittyä ja oppia koko ajan uutta, sillä hyppääjä ei ole koskaan valmis.
– Lisäksi olen aikamoinen rämäpää. Seuraavaksi voisin kokeilla basehyppyä ja siipipukua. Kartingia ja kalliokiipeilyä olen jo harrastanutkin.