Suomessa asuvat afgaanit ovat seuranneet kauhulla Taleban-joukkojen valtaannousua Afganistanissa. JHL:läinen lastenhoitaja Sohila Qaderzada pakeni maasta yli 20 vuotta sitten ja pelkää nyt läheistensä puolesta.
4 289 kilometriä. Niin kaukana Afganistan on Suomesta, ja juuri niin kaukana helsinkiläisen Sohila Qaderzadan, 48, ajatukset ovat viime viikkoina olleet.
– Päällimmäisenä on huoli ja tuska siitä, mitä läheisille Kabulissa tapahtuu. Samalla suren koko Afganistanin kohtaloa, hän sanoo ja pyyhkii silmäkulmaa.
Kun taskusta ei löydy nenäliinaa, ojentaa tytär Mariam äidilleen kirjavan lautasliinan.
Sohila seuraa synnyinmaansa tapahtumia päivittäin afganistanilaiselta Tolo News-uutissivustolta, BBC:ltä ja suomalaisilta uutiskanavilta. Hän sanoo ajattelevansa entistä kotimaataan ja sinne jääneitä omaisia lähes joka hetki, jolloin ei ole työpaikallaan päiväkodissa.
– Pelko ja hätä tulevat uniinkin. Soitan siskolle ainakin kahdesti päivässä ja kysyn, mikä on tilanne, oletteko turvassa.
– Mitä vaan voi sattua. Nuori 14-vuotias poika saatetaan siepata Taleban-joukkoihin.Lastenhoitaja Sohila Qaderzada
Suurin huoli koskee kuitenkin Qaderzadan miniän Asman perhettä. Taleban tappoi Asman isän, ja hänen äitinsä on Kabulissa yksin 14-vuotiaan poikansa kanssa.
– Mitä vaan voi sattua, poika saatetaan siepata Taleban-joukkoihin, ja pelkään kummankin puolesta.
Asma on raskaana ja istuu koko haastattelun ajan anoppinsa vieressä. Ei sano mitään, ei hymyile kertaakaan.
”Naisten elämä kävi vaikeaksi”
Tätä nykyä Suomessa asuu noin 15 000 afganistanilaista. JHL:n jäsenistöön kuuluu runsas 70, joista valtaosa asuu jäsenrekisterin tietojen mukaan pääkaupunkiseudulla, Turussa ja sen ympäristökunnissa sekä Keski-Suomessa.
Ensimmäiset afgaanipakolaiset tulivat Suomeen 90-luvun alussa. Myös 2000-luvun alussa ja vuoden 2015 pakolaisaallon mukana Suomeen saapui tuhansia afgaaneja.
Sohila tuli Suomeen kolmen lapsensa kanssa vuonna 2000. Hänen aviomiehensä AbdolManan Qaderzada, 61, saapui jo pari vuotta aiemmin ja haki turvapaikkaa. Runsaan vuoden kuluttua hän sai pysyvän oleskeluluvan.
– Muu perhe pääsi Suomeen perheenyhdistämisen perusteella, AbdolManan kertoo.
Ennen Suomeen tuloa perhe oli muuttanut Pakistaniin. Tämä tapahtui pian Talebanien valtaannousun jälkeen. Ääri-islamilainen liike perustettiin Kandaharissa 1994, ja vuonna 1996 se oli ottanut koko maan haltuunsa.
Taleban hallitsi vuoteen 2001, jolloin Yhdysvallat aloitti terrorismin vastaisen sodan ja miehitti Afganistanin. Talebanit pakenivat jenkkejä ja länsiliittouman sotilaita vuoristoseuduille sekä rajan taakse Pakistaniin.
– Afaganistan on ollut sodassa lähes koko elämäni ajan.Sohila Qadarzada
Ennen Talebaneja käytiin Afganistanin sota, jonka osapuolia olivat Neuvostoliitto ja mujahideen niemellä tunnetut muslimisissit. Jo sitä ennen maan eri heimot ja etniset ryhmittymät sotivat vallasta keskenään.
– Afganistan on ollut sodassa lähes koko elämäni ajan. Elämä mujahideen aikana oli vaikeaa ja toimeentulo niukkaa, mutta Talebanien päästyä valtaan elämä kävi vaikeaksi varsinkin naisille. Miehet pystyivät käymään töissä mutta naisten oli pysyttävä kotona, Sohila kertoo.
”Perheet sopivat avioliitosta”
Sohila Qaderzada syntyi ja varttui maan pääkaupungissa Kabulissa ja kävi kahdeksan luokkaa koulua. 17-vuotiaana hän kihlautui AbdolMananin kanssa.
Afgaanikulttuurissa vanhemmat päättävät usein lastensa avioliitoista.
– AbdolMananin isä on äitini serkku, ja perheet sopivat keskenään liitosta. Nykyään afgaaninuoret haluavat itse päättää puolisosta, mutta minä olen tyytyväinen perheen valintaan, Sohila sanoo.
Pari avioitui vuotta myöhemmin, ja 20-vuotiaana Sohila sai perheen esikoisen, Satar-pojan. Myös tytär Sonya syntyi Afganistanissa.
Qaderzadat ovat sunnimuslimeja, kuten enemmistö afgaaneista, mutta ennen kihlautumistaan Sohila ei käyttänyt huivia. Pukeutuminen pääkaupungissa oli tuohon aikaan varsin vapaata, ja hän käytti hameita ja sukkahousuja.
Koska hiusten peittäminen oli tärkeää AbdolMananin vanhemmille, Sohila alkoi käyttää pientä huivia, jonka solmi leuan alle.
– Kun Talebanit tulivat, kaikki muuttui. Naisten oli käytettävä burkaa.
Sohila hoiti lapsia kotona, osti kankaita ja ompeli mekkoja muille naisille. Vieläkin hän muistaa, kuinka koristeli leninkejä helmillä. Samaan aikaan AbdolManan työskenteli Kabulin rikospoliisissa.
– Kun Talebanit tulivat, kaikki muuttui. Naiset komennettiin neljän seinän sisälle. Ulos sai mennä vain miespuolisen sukulaisen seurassa ja oli pakko käyttää burkaa, hän kertoo.
”Tytöt eivät päässeet kouluun”
Muu maailma oppi tuntemaan 90-luvulla valtaan nousseet Talebanit valkoisiin kauhtanoihin pukeutuneina, mustapartaisina miehinä. Lisäksi heidät muistetaan hirmuhallinnosta sekä islamin pyhän kirjan Koraanin ja sharia-lain tiukasta tulkinnasta.
Ihmisiä kivitettiin ja jopa hirtettiin julkisesti, naiset eivät voineet käydä töissä tai esiintyä julkisuudessa eivätkä tytöt päässeet kouluun.
– Lapset eivät saaneet lennättää edes leijaa. Siitäkin rangaistiin.Sohila Qadarzada
– Lapset eivät saaneet lennättää leijaa. Leijaa! Siitäkin saatettiin rangaista, ihmettelee Sohila.
Qaderzadat eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Pakistaniin, mikä oli siihen aikaan helppoa. He asuivat Sohilan isän kanssa Peshawarissa, ja tämän Venäjällä asunut poika auttoi isäänsä ja siskonsa perhettä taloudellisesti.
– Elämä Pakistanissa oli levotonta mutta kuitenkin parempaa kuin Kabulissa.
Perheen toinen poika Tawab syntyi Pakistanissa. Vain lapsista nuorin, Mariam, on syntynyt Suomessa. Hän on parhaillaan lukion kolmannella luokalla.
”Elämä aloitettiin nollasta”
Suomeen tultuaan AbdolManan vietti ensimmäiset kuukaudet vastaanottokeskuksessa Espoossa ja aloitti heti suomen kielen opinnot. Sitten hän sai pienen yksiön, johon Sohilakin muutti kolmen lapsen kanssa.
– Elämä aloitettiin nollasta, mutta emme valita. Suomi on vapaa ja turvallinen maa, se on kaikkein tärkeintä, he sanovat.
AbdolManan olisi halunnut jatkaa poliisina, mutta Suomessa se olisi vaatinut vähintään neljän-viiden vuoden koulutuksen.
– Ajattelin, että olen liian vanha siihen. Pyrin monta kertaa bussinkuljettajaksi, mutta en päässyt. Lopulta järjestyi työharjoittelupaikka hoitoalalla. Tykkäsin ja opiskelin Amiedussa lähihoitajaksi, hän kertoo.
Valmistuttuaan AbdolManan työskenteli pari vuotta vanhainkodissa Espoossa. Nyt hän on ollut jo 14 vuotta Helsingin kaupungin kotihoidossa ja viihtynyt hyvin.
”Kesät ilman työtä ja palkkaa”
Sohila hoiti Suomessa syntynyttä Mariamia kotona, koska hän halusi varmistaa, että tytär oppii darin kielen ja afgaanikulttuurin.
Tyttären hiukan vartuttua hän opiskeli suomea ja halusi töihin kuten muutkin naiset Suomessa. Ensimmäinen työharjoittelupaikka järjestyi samasta päiväkodista, missä Mariam oli, ja Sohila sai harjoittelustaan hyvän työtodistuksen.
Sen jälkeen hän työskenteli useita vuosia määräaikaisena espoolaisessa päiväkodissa, ja oli kesät ilman työtä ja palkkaa. Työkaverit ihmettelivät, miksi hänellä ei ole koskaan palkallista kesälomaa kuten muilla.
– En tuntenut Suomen lakia, mutta onneksi työkaverit auttoivat ja kertoivat.Sohila Qaderzada
– En tuntenut Suomen lakia, mutta onneksi työkaverit auttoivat ja kertoivat. Olisin halunnut myös opiskella oppisopimuksella lastenhoitajaksi, mutta johtaja sanoi aina ”odota, odota”.
Uusi vakituinen työpaikka löytyi lauttasaarelaisesta päiväkodista, ja viime keväänä Sohila valmistui toiveammattiinsa lastenhoitajaksi.
– Työkaverit ovat tukeneet minua ja ymmärtäneet, että olen kaksikielinen. He ovat auttaneet minua kaikin tavoin.
”Paratiisi on äidin jalkojen alla”
Sopeutuminen outoon maahan ja elämä kahden kulttuurin välimaastossa ei ole aina helppoa, myöntää Sohila. Hän pukeutuu länsimaisittain ja luopui pään peittävästä huivista heti Suomeen tultuaan. Myös perheen tyttäret saavat hänen mielestään itse päättää, käyttävätkö he huivia vai eivät.
– Islamin mukaan nainen voi käyttää huivia mutta hänen ei ole pakko. Itse en ainakaan vielä valmis siihen, miettii Mariam.
Kotona perhe puhuu vain daria. Ennen koronaa AbdolManan kävi säännöllisesti moskeijassa, mutta nyt hän rukoilee kotona.
Myös perheen kauniissa kodissa on piirteitä kummastakin kulttuurista: lattioita peittävät käsin solmitut afgaanimatot ja vieraita varten pöytään on katettu kotijuustoa, rusinoita ja kikherneitä. Astiasto on sen sijaan tuttua Arabiaa. Riemastuttavana yksityiskohtana on muumimukit, joista nautitaan kahvia ja teetä.
Entä kuka on perheen pää?
– Äiti! Tai ehkä isä päättää, mutta äiti pitää perheen koossa, Mariam sanoo.
Myös Sohila muistuttaa, että islamin näkökulmasta naisilla on korkea asema.
– Sanotaan, että paratiisi on äidin jalkojen alla, koska nainen synnytti profeetan. Talebanit ovat unohtaneet tämän, eivätkä kunnioita ollenkaan naisia, hän sanoo.
”En luota Talebaniin yhtään”
Afganistanissa Qaderzadan perhe on käynyt kolme kertaa Suomen vuosinaan, viimeksi 2017. Sohilan mielestä maa kehittyi amerikkalaisten maassaolon aikana mutta ongelmia oli silti paljon: korruptio, heikko hallinto, köyhyys ja isot tuloerot.
– Oli kidnappauksia ja väkivaltaisuuksia. Ilmapiiri oli jo tuolloin painostava, enkä antanut Mariamin liikkua yksin ulkona Kabulissa.
Sohila pelkää, että Talebanin valtaannousun myötä kehitys ottaa takapakkia ja kaikki hyvä, se vähäkin, menetetään, ja Afganistan vajoaa pimeyteen.
– En luota Talebaniin yhtään. Kaikki haluavat pois Afganistanista, hän sanoo.
Sohilan ja koko perheen harras toive on, että Suomi voisi auttaa Asman äitiä ja hänen poikaansa pääsemään tavalla tai toisella turvaan.
Juuri nyt koko Afganistanin ennuste näyttää huonolta. Kansaa uhkaa elintarvikepula ja humanitaarinen kriisi. Länsimaat, Suomi mukaan lukien, ovat jäädyttäneet kehitysyhteistyöhankkeet uuden hallinnon kanssa. Kansainväliset avustusjärjestöt ovat edelleen maassa mutta niiden toimintamahdollisuudet ovat rajalliset.