Marja-Liisa Manka hurahti sukututkimukseen. Menneisyysmatkalla hän kohtasi elämänsä ja sukunsa kipupisteet ja huomasi, että onnellisuuttakin voi opetella.
Tunnen huonosti juureni, joten aloitin sukututkimusmatkan. Sisäinen Auneni ja Arttuni puhuvat yhä päässäni, monesti vaativasti ja keskenään ristiriitaisestikin. Nuo tutut äänet määrittävät, minkälainen on hyvä työihminen, äiti ja maailmassa.
Onneksi en ole ollut pienimmässäkään määrin konmarinoija eli liian tavaran siivoaja, vaan marinoija. Löysin nimittäin varastosta muistoja pursuavan laatikon, täynnä päiväkirjoja ja kirjeitä. Siellä oli myös muistoesineitä, kuten isän mossessa killunut maskotti, jalkapallopoika, jolta olivat jo raajat ja pallo hukkuneet. Myös äidin nailonmekko violetein samettinauhoin liikutti.
Esineet lennättivät lapsuuteeni, myös sen kipeisiin kohtiin.
Esineet lennättivät lapsuuteeni, myös sen kipeisiin kohtiin, kuten isän liian aikaiseen kuolemaan. Menin myös sukututkimuskurssille etsiäkseni isäni perhetaustaa, jotta saisin sieltä selityksiä hänen käyttäytymiseensä. Lopulta hairahduin geneettiseenkin sukututkimukseen ja lähetin sylkinäytteitäni Amerikkaan.
Moni asia on selvinnyt. Minulle on siirtynyt menneestä ainakin puhumattomuuden ja tunteiden näyttämättömyyden taakka. Äitini poskea silitin ensi kerran hänen kuolinvuoteellaan, kun hän pyysi laittamaan rasvaa kuivuneisiin kasvoihinsa. Isänikin puhui vain kossupullon avulla, mutta oliko se ihme? Hänen isänsä oli äpärä, ja vanhempansa kuolleet hänen pienenä ollessaan. Isoveli ammuttiin Hyrsylässä syliin jatkosodan tiedusteluretkellä. Hän itsekin haavoittui myöhemmin ja joutui evakoksi.
Psykiatri Martti Siirala on todennut, että ”se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.” Tällä tarkoitetaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia ongelmia ja tunnetiloja, jotka on työnnetty pois mielestä. Traumaattisia kokemuksia syntyy erityisesti katastrofien, kuten sotien aikana, mutta myös sairauksista, onnettomuuksista ja hylkäämisistä. Taakat voivat ilmetä myös masennuksena tai muina sairauksina. Niistä on kuitenkin ulospääsy: marinadista esille nostaminen ja puhuminen.
He kannustivat tekemään työnsä hyvin ja kouluttautumaan, äiti erityisesti nauramaan. Olisiko se ilosiirtymää?
Toisaalta olen kasvanut sitkeäksi äitini moton, kestä, kärsi, taistele ja voita, hengessä. Isä toi kotiin kaunokirjoitusvihkoja ja kirjoja paljon ennen kansakoulun alkua. He kannustivat tekemään työnsä hyvin ja kouluttautumaan, äiti erityisesti nauramaan. Olisiko se ilosiirtymää?
Tutkimusmatkani paisui materiaaliltaan niin isoksi, että aloin kirjoittaa kirjaa. Mikä rooli on perimällä, elinympäristöllä ja omalla tietoisella toiminnalla elämään? Kävin läpi kasan tutkimuksia havaitakseni, että arviot geeniperimän osuudesta vaihtelevat 0−60 prosenttiin. Geenit, ympäristö ja oma toiminta eivät toimi irrallaan toisistaan. Esimerkiksi älykkyyttä voidaan kasvattaa sopivalla opetuksella. Onnellisuuttakin voi opetella, vaikkei olisikaan syntynyt onnellisten tähtien alla.
Loppujen lopuksi omilla käsityksillä itsestä on iso rooli. Jos Tampereen yliopiston tutkijat ovat saaneet jo elottomankin materiaalin oppimaan, uskon, että ihminenkin voi oppia tuntemaan itseään ja vaikuttaa myönteisesti elämänsä kulkuun.