Pitkän uran teatterissa, elokuvissa sekä televisiodraamoissa ja -komedioissa tehnyt Hannele Lauri on juuri nyt uransa huipulla. Mutta jos kuvittelet tuntevasi hänet, saatat erehtyä.
Tämä haastattelu alkaa vilpittömällä kehulla: yleensä naisnäyttelijät saavat viimeinen eräpäivä -leiman viimeistään neljänkymmenen korvilla, mutta Hannele Lauri on seitsemänkymppisenä uransa huipulla.
Lauri katsoo kehujaa aika pisteliäästi ja haluaa tarkentaa.
– Kun oikeastaan minä olen vasta 69.
Osui ja upposi!
Lauri myöntää, että vanheneminen ei ole ihanaa mutta näytteleminen on. Tänä keväänä hän esittää pääosaa Johanna Vuoksenmaan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa 70 on vain numero.
Elokuvan piti tulla ensi-iltaan jo vuoden 2020 lopulla. Koronan takia sitä siirrettiin vuodella, mutta omikron ehti ensin. Elokuvaa ehdittiin näyttää vain muutamissa maakuntakaupungeissa ennen kuin elokuvateatterit sulkivat väliaikaisesti ovensa.
Onko naisen lupa ikääntyä?
Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa: 70 on vain numero kertoo iskelmälaulaja Seija Kuulasta, kaikkien tuntemasta ja ihailemasta diivasta, ja tämän ihmissuhdekiemuroista.
Elokuvan päähenkilö on ylivoimaisen vahva ja samalla pohjattoman pelokas ja hauras. Lauri kuvailee Kuulaa tragikoomiseksi hahmoksi, jonka yksinäisyys kulminoituu jääkaappikohtauksessa.
– Hän palaa konserttiestradilta kotiin, riisuu peruukin ja kasvomeikit kuin naamion ja poimii sitten jääkaapista kylmän nakin. Yksin, ilman yhtään ystävää.
Seija Kuulalle ikääntyminen ja siitä mainitseminen ovat myrkkyä. Kyseessä on komedia, jota katsoessa kyyneleet eivät ole kaukana – kuten eivät tosi elämässäkään.
– Totta helvetissä naisnäyttelijätkin saavat ikääntyä!
Laurille Kuula on ensimmäinen elokuvan päärooli, lähes soolosuoritus, sillä hän on läsnä jokaisessa kohtauksessa ja lähes jokaisessa kuvassa. Se on poikkeuksellista, sillä vain ani harvoin elokuvan pääosassa on yli kuusikymppinen naisnäyttelijä, joka esittää ikäistään.
Ehkä Vuoksenmaan elokuva on oire syvemmästä kulttuurinmuutoksesta, siitä että myös naisnäyttelijät saavat ikääntyä ja näyttää ikäisiltään.
– No totta helvetissä saavat! Ikääntyvät ne miehetkin. Monet ikäiseni ovat oikeita papparaisia, hän täräyttää.
Juuri kun kuvittelet tuntevasi…
Sattumaa tai ei mutta Lauri muistuttaa filmissä esittämäänsä iskelmätähteä. Hänkin on iltapäivälehtien otsikoista tuttu, josta useimmilla on jokin mielipide.
Se julkisuuskuva on valitettavan yksipuolinen. Todellisuudessa Lauri on kokonaistaideteos, jossa riittää yllätyksiä: Viimeisen päälle laitettu kaunotar, joka viihtyy parhaiten mustikkametsässä. Kaikkien tuntema diiva, jossa on torimyyjän juurevuutta. Miessuhteitaan julkisuudessa esitellyt komedienne, joka kuitenkin eli vuosia kaksin rakkaan lemmikkinsä Nancy-koiran kanssa Nurmijärvellä. Eikä edelleenkään kuvittele ottavansa miestä kotinurkkiin vaivoikseen.
– Minussa on enemmän katujätkää kuin prinsessaa.
– Minussa on enemmän katujätkää kuin prinsessaa, hän luonnehtii itseään.
Laurin mutkattomuudesta kertoo se, että kun toimittaja uhkaa myöhästyä sovitusta haastattelusta, koska ei onnistu saamaan taksia Nurmijärven keskustasta, Lauri neuvoo oitis, kuinka menetellä.
– Kuule, Ulla. Nyt menet siihen taksiaseman viereiselle R-kioskille ja pokaat itsellesi miehen ja kyydin tänne!
Sanottu ja tehty. Kohta istun kotoisasti komediennen keittiössä ja nautin hänen sysivahvaa kahviaan.
Lautasellinen maksalaatikkoa
Laurin koti on niin hannelelauria. Tyylikkäästi sisustettu rivitaloasunto, jossa on paljon maalauksia, kutsuva pellavansävyinen divaani olohuoneessa sekä runsaasti tyynyjä, peilejä ja kukkia. Laurille vähemmän ei ole enemmän, ja se pätee niin meikkiin kuin sisustukseen.
Tätä haastattelua tehtäessä 17-vuotias jackrusselinterrieri oli vielä elossa. Niinpä sisustuslehtimäisen idyllin rikkoi vain lattialle unohtunut lautasellinen maksalaatikkoa, koiran suurta herkkua.
Nancy kärsi hengitysvaikeuksista, joihin kaksikko oli hakenut apua eläinlääkäreiltä mutta tuloksetta. Laurin temperamenttia ja lojaalisuutta lemmikkiä kohtaan kuvaa viime syksynä sattunut episodi, jolloin ohi kulkenut mies oli huomauttanut koiran ylipainosta.
– Tokaisin, että et ole ihan laiha itsekään.
Laurin tavaramerkiksi muodostunut käheä ääni on tavallistakin käheämpi, kenties solidaarisuudesta koiraparkaa kohtaan. Tai sitten se on perua kolmannen koronapiikin aiheuttamista flunssasta.
Hannele Lauri muistelee ensimmäistä kesätyökokemustaan, jolloin hän oli alle 10-vuotias.
Ei mikään hepsankeikka
Pintajulkisuuden perusteella Laurista on piirtynyt kuva hepsankeikkana, vaikka todellisuudessa hän on tehnyt yli 40-vuotisen uran näyttämöllä. Ensin Jyväskylän kaupunginteatterissa, sitten Turussa ja lopuksi pääkaupungissa. Hän jäi eläkkeelle Helsingin kaupunginteatterista vuonna 2015.
Myös näyttelijänä Lauri on verrattoman monipuolinen, sillä roolien kirjo ulottuu Shakespearen traagisesta Ofeliasta Röökimuijaan ja Spede-tuotannon Naisen logiikka -sketseihin.
Parhaat roolinsa Lauri sanoo tehneensä teatterissa.
– Mutta meillä menestyksen mittarina on se, kuinka paljon olet esillä televisiossa tai elokuvassa.
Lauri toivoo, että Teatterikorkeakoulusta valmistuvat näyttelijänalut eivät jäisi roikkumaan pääkaupunkiin elokuva- ja tv-roolien toivossa, vaan suuntaisivat teatteriin, koska siellä näyttelijän työ tulee todeksi. Televisio-, radio- ja elokuvailmaisun ehtii omaksua, kun näyttelijätyön perusta on ensin kunnossa.
Mieluummin sarjamurhaaja
Vuosi sitten Suomen teatterialaa kuohutti Suomen Kuvalehden artikkeli ja sen jälkipuinti. Jutun mukaan teatteritaiteen opiskelijat pitävät Shakespearen draamoja esimerkkinä rakenteellisesta väkivallasta ja ovat siksi haluttomia lukemaan näyttämötaiteen klassikoina pidettyjä tekstejä.
– Voi kauheeta! Pitäisikö näiden nuorten vaihtaa alaa? kuuluu Laurin kommentti.
Shakespearen näytelmä Rikhard III on hänen mielestään parasta, mitä näyttämölle on koskaan kirjoitettu – varsinkin, jos Al Pacino on näytelmän nimiroolissa. Ulkomuistista hän siteeraa Ei sellaista petoa, jok ei sääliä tunne. Sitä tunne mä en, siks’ peto en ole.
Monet klassikkonäytelmät kertovat raiskauksista ja muista kauheuksista, mutta niiden esittäminen näyttämöllä ei Laurin mukaan tarkoita pahojen tekojen hyväksymistä.
Itse hän suorastaan nauttii pahisrooleista.
– Mieluummin sarjamurhaaja kuin joku nössö. Pidän roolihahmoista, joissa on särmää.
– Jos joku läimäytti minua teatterissa takapuoleen, niin so what?
Myös teatteri- ja elokuvapiireistä liikkeelle lähtenyt #metoo-kampanja hämmentää näyttelijää.
– Jos joku läimäytti minua 80-luvulla teatterissa takapuoleen, niin so what?
Tietenkään Lauri ei hyväksy sitä, jos elokuvatuottaja tai ohjaaja kiristää seksiä roolien vastineeksi.
– Se on ehdottoman tuomittavaa. Minua ei yksikään ohjaaja ole yrittänyt saada sänkyyn. Itse olisin kömpinyt, jos olisin halunnut.
Komedia on vaikea laji
Vaikka Lauri sanoo tehneensä unohtumattomimmat roolinsa teatterissa, hän ei väheksy elokuvaa eikä tv-sarjoja, päinvastoin. Tälläkin hetkellä hänellä on sovittuna puolen tusinaa tv-produktiota Nelosen dekkarisarjasta komediaan ja sairaaladraamaan.
– Viihteen aliarviointi raivostuttaa.
– Viihteen aliarviointi raivostuttaa. Komedia on vaikea laji, sillä ihmisiä ei helpolla naurateta.
Komediarooli vaatii Laurin mukaan erityisosaamista. Hänestä komedianäyttelijät pärjäävät useimmiten myös draamassa, mutta jos draamanäyttelijä tekee komiikka, se on monesti vaivaannuttavaa katsottavaa.
Näyttelijätyön ydintä on hänen mielestään läsnäolo ja kyky saada yleisö uskomaan roolihenkilöön. Näyttelijän on analysoitava esittämänsä hahmo läpikotaisin, hänen motiivinsa ja suhde muihin näytelmän henkilöihin. Hyvästä ohjaajasta on siinä paljon apua. Itselleen tärkeiksi ohjaajiksi Lauri nimeää Johanna Vuoksenmaan, Lauri Nurksen ja Pasi Lampelan.
– Heillä on näkemystä ja kanttia vaatia näyttelijältä hyvää suoritusta. Siksi heidän kanssaan on aina ilo työskennellä.
Intuitio auttaa näyttelijän työssä. Samoin rytmitaju, jota joko on tai ei ole.
Myös intuitio auttaa näyttelijän työssä. Samoin rytmitaju, jota joko on tai ei ole.
Tärkeintä on Laurin mukaan kuitenkin teksti. Jos käsikirjoitus on huono, ei hyväkään näyttelijä sitä pelasta.
– Siksi Shakespeare, hän sanoo.
Pelkkää voittokulkua
Karismaattiselle näyttelijälle viime vuodet ovat olleet pelkkää voittokulkua. Viime syksynä ilmestyi Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta Hannele, näyttelijä. Vuoden 2020 alussa hän sai elämäntyö-Venlan pitkästä televisiourastaan ja vuotta aiemmin elokuva-alan arvostetuimman palkinnon, betonisen Jussin.
Nyt Venla ja Jussi patsastelevat vierekkäin olohuoneen sivupöydällä. Mutta Lauri ei patsastele. Itse asiassa hän on tullut aina vaan kriittisemmäksi teatteria kohtaan – jopa siinä määrin, että saattaa poistua väliajalla, jos käsikirjoitus ontuu tai lavalla näytellään huonosti.
Sama armottomuus koskee myös omia suorituksia. Hän voi käydä pokkaamassa yleisölle elokuvansa ensi-illassa, mutta poistuu teatterista valojen sammuessa ja elokuvan alkaessa.
Myös tuoretta elämäkertaansa Lauri tarkastelee kriittisesti.
– Siinä kuuluu enemmän Rajalan ääni kuin minun, hän muotoilee kohteliaasti.
Ehkä temperamenttisena tunnettu Lauri on seestymään päin. Ainakaan hän ei vapaa-ajallaan halua näytellä näyttelijää, mikä tuntuu olevan monen nuoremman polven taiteilijan pääasiallinen tehtävä.
Laurille näytteleminen on ammatti mutta ei koko elämä.