Ammattiliitot taistelivat, jotta työntekijät saivat oikeuden kunnon kesälomaan. Kaikki eivät silti vieläkään pysty viettämään kesälomaa, kirjoittaa JHL:n puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine.
Kesä on ovella. Työntekijät odottavat lomaa unohtaakseen hetkeksi työelämän. Työntekijöiden oikeudesta vuosilomaan on keskusteltu Suomessa 1900-luvun alusta lähtien. Vuonna 1922 säädettiin työsopimuslaki. Samalla luotiin kesäloman historian alku. Työsopimuslaissa määrättiin yleisluontoisesti 4–7 päivän vuosilomasta. Työntekijöiden oikeudet olivat silti heikot, sillä työnantaja sai sanella lomapäivien ajankohdan.
Taistelu palkallisesta, viikkojen mittaisesta kesälomasta kesti kymmeniä vuosia. Aluksi kesäloma käytettiin lisäansion tienaamiseen eikä nykyisenkaltaisesta kesälomasta ollut tietoa. Erilaiset vapaa-ajanviettotavat yleistyivät 1900-luvulla. Työläiset ottivat osaa niin ammattiosastojen kuin muiden yhdistysten toimintaan. Työläisten yhdistykset hankkivat omia lomanviettopaikkoja. Raittiusyhdistys Koitto osti 1904 vuokraoikeudet Helsingin edustalla sijaitsevaan Lammassaareen ja teki saaresta virkistysalueen oman väkensä käyttöön.
Erityisesti naisjärjestöt järjestivät kesäkotitoimintaa työläisnaisille ja näiden lapsille. Suuret teollisuustyönantajat veivät työntekijöitään retkille. Korkeasaareen ja Seurasaareen oli perustettu vapaa-ajanviettopaikkoja työläisille. Sivistyneistö huolestui rahvaan vapaa-ajan käytöstä, sillä lomailun katsottiin johtavan turmeltumiseen ja alkoholismiin.
Ensimmäinen sitova vuosilomalaki tuli voimaan juuri ennen talvisotaa. Vuosiloman pituudeksi määrättiin 5–12 päivää. Pätkä- ja kausityöläiset sekä kotonaan työtä tekevät jäivät lain ulkopuolelle. Työntekijät ja työnantajat kävivät kiivasta keskustelua muun muassa siitä, että tuottavuus laskisi. Työntekijöiden mielestä loma ja virkistäytyminen nostivat työntekijöiden työkuntoa ja tuottavuutta.
Eniten ensimmäiseen vuosilomalakiin on vaikuttanut Kansainvälinen työjärjestö ILO. Sen sopimukset edellyttivät, että kaikkien palkkatyöläisten lomat hoidettiin kuntoon.
Pula-ajan ja jälleenrakennuksen jälkeen suomalaisten elintaso nousi. Loma-aika piteni 18–24 päivään. Lisäksi siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon. Vuonna 1972 sovittiin lomaltapaluurahasta. Seuraavana vuonna vuosiloman pituudeksi määrättiin neljä viikkoa. Talvilomaa koskeva laki on vuodelta 1977. Muutoksia on tehty tämänkin jälkeen. Työnantajilla on ollut tarve leikata vuosilomia mutta ammattiliitot ovat pitäneet niistä kiinni.
Vaikka vuosilomalaki on muuttunut monella tavalla parempaan suuntaan, paljon on saavuttamatta: kaikki eivät vieläkään pysty viettämään lomaa. Työttömillä ei ole varsinaista vuosiloma-aikaa, kun työ- ja vapaa-aika eivät kuulu normiarkeen. Pätkätyöläiset joutuvat miettimään jo edellisen pestin aikana tulevaa työrupeamaa eikä lomia kerry. Työelämän silppuuntuessa on tärkeää taata vuosiloma kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta riippumatta.