Mariam Abu Eid on löytänyt työpaikan libanonilaisesta sairaalasta, jonne hänen läheisillään ei ole varaa tulla hoitoon.
Sairaanhoitaja Mariam Abu Eid, 25, tekee mieluiten yövuoroja.
Hän lähtee kello 22 kotoaan Shatilan pakolaisleiristä Makassedin sairaalalle, joka sijaitsee Tarik al Jdidahin alueella. Työmatka Libanonin pääkaupungissa Beirutissa taittuu useimmiten veljen kyydillä, moottoripyörällä.
– Hän on tyypillinen veli eikä haluaisi minun tekevän yövuoroja. Sanon hänelle, että olen sentään sairaalassa enkä kadulla. Joskus veli tulee tarkistamaan, että todella olen töissä, Mariam Abu Eid kertoo.
Hän on työskennellyt sairaalassa neljä vuotta ja rakastaa työtä, jossa pääsee lähelle ihmisiä. Samat potilaat tulevat sairaalaan kerta toisensa jälkeen, ja sairaanhoitaja saa tutustua heihin ja heidän läheisiinsä.
Yöllä sairaalassa on vähemmän henkilökuntaa kuin päivällä, joten yhden tekijän vastuu on suurempi.
– Kannan ison taakan, mutta hiljaisuudessa on helpompi työskennellä.
Päivisin sairaala on kiireinen ja meluinen. Palestiinalaisella sairaanhoitajalla on 48 työtuntia viikossa. Kirurgisella osastolla työskentelevä Abu Eid ottaa mieluusti päälle lisätöitä.
– Mielestäni on kauniimpaa olla töissä kuin istua kotona. Saan myös kuun lopussa enemmän käteistä.
Lääkärin papereilla siivoustöitä
Abu Eid on valmistunut sairaanhoitajaksi Makassedin yliopistosta. Kolme intensiivistä opiskeluvuotta painuivat mieleen masentavina.
– Muodostan ihmisiin suhteita, joissa vitsaillaan ja nauretaan. Opettajat ajattelivat sen tarkoittavan, etten ole työssä tosissani enkä voisi olla vastuussa potilaista. Oli hajottavaa, että kykyihini ei uskottu.
Abu Eid teki opintoihin liittyvät työharjoittelut sairaalassa ja sai sieltä työpaikan heti valmistuttuaan.
Työhön pääsy Libanonissa on palestiinalaiselle harvoin helppoa. Maassa asuu arviolta 250 000 palestiinalaista. Vuonna 1948 heitä pakeni Libanoniin, kun Israel perustettiin Palestiinaan. Palestiinalaiset ovat olleet Libanonissa yli 70 vuotta. Heitä on neljässä sukupolvessa.
Silti he ovat edelleen pakolaisia eikä heillä ole kansalaisoikeuksia.
– Joskus minusta tuntuu, että palestiinalaisena oleminen tarkoittaa kriisiä.
Maassa on useita työelämään liittyviä lakeja, jotka syrjivät palestiinalaisia. Abu Eidin tuttavapiiriin kuuluu paljon työttömiä sairaanhoitajia. Moni korkeasti koulutettu ei löydä työtä vain siksi, että on palestiinalainen.
– Useimmissa libanonilaisissa sairaaloissa vain kymmenen prosenttia työntekijöistä saa olla palestiinalaisia.
Suurin osa terveydenhuollon töistä on kielletty palestiinalaisilta lailla. Esimerkiksi lääkärin ammattia saa harjoittaa vain palestiinalaisleireissä. Osa palestiinalaisista lääkäreistä on libanonilaisissa sairaaloissa töissä – mutta siivoojina, tehden lääkärin töitä libanonilaisen lääkärin nimissä.
Pienen Mariamin unelma-ammatti oli kemianopettaja.
Useimmat palestiinalaisille tarjottavat työt ovat kausittaisia eivätkä vaadi koulutusta. Poikkeus on sairaanhoitajan työ, joka avattiin palestiinalaisille vuosikymmenen alkupuolella.
Sairaanhoitajan ammatin harjoittamiseen tarvitaan lupa terveys- ja työministeriöstä. Työlupaa on usein vaikea saada. Libanonilaiset sairaalat alkoivat palkata palestiinalaisia, kun ammattilaisista oli pulaa. Moni libanonilainen pyrkii ulkomaille kyllästyttyään elämään korruptoituneessa ja kurjistuvassa valtiossa.
Äidin kehotuksesta sairaanhoitajaksi
Sairaanhoitajaksi opiskeleminen on palestiinalaisten keskuudessa suosittua sukupuoleen katsomatta. Mariam Abu Eidin ammatinvalintaan vaikutti eniten oma äiti.
Pienen Mariamin unelma-ammatti oli kemianopettaja. Äiti ei tukenut siinä vaan arveli, että työttömiä palestiinalaisia opettajia tapaa Libanonissa riittämiin. Äiti on insinööri, mutta hän ei saa harjoittaa ammattiaan Libanonissa. Siksi hän antaa yksityistunteja koululaisille. Tytärtään hän kannusti terveydenhuollon pariin.
– Lääkäri en voi olla, joten hän ajatteli, että minun pitäisi olla sairaanhoitaja.
Makassedin sairaalassa palestiinalaisten sairaanhoitajien määrää ei ole rajoitettu. Abu Eidin mukaan sairaalassa työskentelee 500 sairaanhoitajaa, joista 75 prosenttia on palestiinalaisia. Lämpimiä välejä kollegoihin sekä muuhun sairaalahenkilökuntaan osataan nyt arvostaa työelämässä.
– Olemme kuin perhe, kuin sisaruksia. Meillä on riitoja, mutta hetken päästä juomme kahvit yhdessä.
Neljän kuukauden ajan Abu Eid työskenteli toisessa sairaalassa. Siellä työssä oleva palestiinalainen tuntui herättävän ihmetystä. Ihmeteltiin, voiko palestiinalainen tosiaan työskennellä ja oppia.
Abu Eid lähti.
– Siihen ilmapiiriin en pystynyt sopeutumaan.
Korkeat maksut hoitoon pääsyn tiellä
Libanonissa lähes kaikki sairaalat ovat Makassedin tavoin yksityisiä. Julkisia sairaaloita on vain muutama ja ne ovat heikkotasoisia.
– Edes verikoetta ei voi saada, kun ei ole välineitä, Mariam Abu Eid kertoo.
Potilaat Makassedissa ovat etupäässä lähialueella asuvia libanonilaisia. Yksityisessä sairaalassa maksut ovat niin korkeat, että moni ei pääse hoitoon. Abu Eid koki tämän läheltä, kun hänen isänsä sairastui.
Isän tila olisi vaatinut kaksi vuorokautta sairaalassa. Kustannukset olisivat liikkuneet ainakin tuhannessa dollarissa eli noin 900 eurossa. Siihen perheellä ei ollut varaa.
– Isäni pyysi minua viemään hänet kotiin. Hän sanoi, että haluaa kuolla siellä.
Työvuoronsa jälkeen Abu Eid vei isänsä kotiin – ja ryhtyi hoitamaan häntä. Tuttu lääkäri antoi neuvoja Whatsappissa. Isä parani, mutta kokemus sairaanhoitaja pohti kokemuksen johdosta entistä enemmän oloja, joissa ihmiset leirissä elävät.
Kun mahdollisuudet työskennellä ovat kapeat, köyhyys on piinaavaa. YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA lupaa perusterveydenhuoltoa. Jos joku tarvitsee leikkauksen, järjestö voi maksaa siitä osan. Loput rahat koetetaan haalia muualta, kuten sukulaisilta.
Hinta on silti usein liian korkea.
– Ihmiset kuolevat koteihinsa, koska eivät voi maksaa hoidoista.
Sairaanhoitoa naapurustossa
Mariam Abu Eidin yövuoro loppuu seitsemältä aamulla. Sen jälkeen hän rentoutuu polttamalla vesipiippua kahvilassa ja nukkumalla kotona pari tuntia.
Yövuorot kiehtovat myös siksi, että päivällä ehtii tehdä muuta. Isänsä toivuttua Abu Eid aloitti vapaaehtoistyön samassa pakolaisleirissä, jossa asuu.
– Palestiinalaisilla on yhteinen trauma: kun olimme pieniä, joku perheenjäsen oli sairas eikä päässyt sairaalaan.
– Ajattelin, että moni ihminen ympärilläni on sairas, mutta kukaan ei käy katsomassa. Aloin tehdä vierailuja ihmisten luo ja etsiä tarvitseville hoitoa.
Hän kokosi työkavereistaan 30 sairaanhoitajan ryhmän.
– Meillä kaikilla on sama trauma: kun olimme pieniä, joku perheenjäsen oli sairas eikä päässyt sairaalaan. Ehdotin muille, mitä meidän tulisi tehdä yhteisössämme, ja kaikki olivat innostuneita. Kun jokainen käy omien naapuriensa luona, voimme saada aikaan muutosta.
– Olen välillä perheessä ainoa, joka on töissä. Meidän täytyy selvitä koko kuukausi palkallani, joka on noin 950 dollaria (n. 850 euroa).