Kesän 1917 kääntyessä loppupuolelle ilmapiiri Suomessa muuttui yhä levottomammaksi. Järjestyksenpito maassa oli kaaostilassa. Omia oikeuksia ajettiin ja turvaa haettiin erilaisia järjestysjoukkoja perustamalla.
Järjestysvallan romahdettua maaliskuun vallankumouksen jälkeen tilanne oli ollut maassa sekava. Tsaarin lähdön myötä lähti myös työväen karsastama tsaarin poliisi ja kuvernöörit vaihtuivat uusiin. Vanha järjestysvalta haluttiin poistaa ja torikokouksia pidettiin. Kaupungeissa, joissa oli ollut poliisilaitos, siirryttiin miliisijärjestelmään. Jonkun ajan kuluttua miliisejä yritettiin vaihtaa taas poliiseiksi, mutta miliisien järjestämisessä valtaa saaneet sosialidemokraatit eivät mielellään luopuneet vallastaan. Poliisilaitosten palauttaminen paikkakunnille jatkui riitaisena.
Vallankumoukselliset venäläiset sotilaat loivat pelkoa etenkin porvariväestössä. Kurittomat sotilaat eivät totelleet päällystöään ja syyllistyivät moniin rikoksiin. Koettelevat ajat lisäsivät myös yleisesti rikollisuutta ja paikallinen järjestysvalta oli usein voimaton väkivaltaisia tilanteita ratkaistaessa.
Turvaa ja omien etujen ajamista
Järjestysvallan heikkous ja turvattomuuden tunne loivat enenevässä määrin tarvetta järjestysjoukkojen perustamiselle eri kansanryhmien keskuudessa. Joukkoja perustettiin myös omien asioiden edistämiseksi. Työväestön ensimmäiset ”kaartinalkiot” syntyivät jo keväällä. Taustalla vaikuttivat työväenliikkeen tavoitteet. Eräänlaisia kaartien esiversioita olivat lakkojen yhteydessä kootut lakkovahdistot. Niitä tarvittiin esimerkiksi estämään rikkureiden häirintää lakkojen aikana.
Joissakin kaupungeissa, kuten Tampereella ja Turussa, työväki ryhtyi keväällä kunnallislakkoihin lisätäkseen vaikutusvaltaansa kunnissa. Työväellä ei vielä uusia kunnallislakeja odoteltaessa ollut haluamaansa valtaa valtuustoissa. Kunnallislakkokaarteja perustettiin painostusmielessä ja kaartit huolehtivat järjestyksestä ja suorittivat lakkovahtien tehtäviä. Järjestysmiesten joukkoja perustettiin myös organisoitujen mielenosoitusten ohjaamiseen.
Porvaripuolen syihin järjestäytyä vaikutti suuresti elintarviketilanteen vaikeus. Maataloustuottajat kokivat elintarvikelain heihin kohdistamat takavarikointivaateet epäoikeudenmukaisina: takavarikointeihin ei haluttu suostua millä ehdoilla hyvänsä ja mahdollisiin kärhämiin haluttiin varautua. Satakunnassa, Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla yksityiset viljelijät ryhtyivät keväällä ensimmäisinä toimeen suojeluskunniksi kehittyviä järjestöjä perustamaan. Yhä isommin äänenpainoin myös kuntia vaadittiin huolehtimaan turvallisuustilanteesta järjestyskuntia perustamalla. Kuntien syksyllä perustamat järjestyskunnat olivat suojeluskuntien alku useilla paikkakunnilla.
Useimmat porvarillisen puolen järjestysjoukot perustettiin ennen muuta paikallisin intressein ajatellen oman omaisuuden ja hengen suojelemista ja järjestystä omilla kotinurkilla. Lisäksi varauduttiin siihen, että venäläiset joukot poistuessaan hävittäisivät maata. Oli kuitenkin aktivisteja, joiden tarkoituksena oli aikaansaada taistelujärjestö Venäjän vastaista kansannousua varten. Helsingistä johdetun aktiivisen komitean johdolla pyrittiin rakentamaan valtakunnallista organisaatiota. Paikallisia järjestöjä perustettiin kesällä esimerkiksi vapaaehtoisina palokuntina etenkin jääkäriliikkeen tukialueille Etelä-Pohjanmaalle ja Itä-Suomeen.
Väentungosta Turun Aurakadulla kaupungintalon ympärillä, kun Turun kunnallislakko julistetaan 28.5.1917 alkavaksi seuraavana päivänä.
Kohti ”lahtarikaarteja” ja ”ryövärijoukkoja”
Yhteiskunnallisen tilanteen tiukentuessa loppukesästä alkoi kansan jakaantuminen järjestysjoukkoja perustettaessa näkyä yhä selkeämmin. Korjuukauden maatalouslakkojen väkivaltaisuudet ja elintarvikelevottomuudet pahensivat ristiriitoja. Erilaisten suojeluskunniksi muodostuvien järjestöjen määrä noin kolminkertaistui elokuussa ja syyskuun ajankin kasvu jatkui voimakkaana. Työväenlehdet alkoivat herätä arvostelemaan näiden järjestöjen luonnetta. Sekä työväenlehtien että porvarilehtien kirjoittamisen sävy muuttui: perusteilla oli ”lahtarikaarteja” ja ”ryövärijoukkoja”. Syksyn myötä porvarillisen puolen eri järjestöt lähentyivät toisiaan ja kehitys suojeluskunniksi eteni. Työväen puolella alettiin pitää tärkeänä omien kaartien perustamista vastavoimaksi näille järjestöille.
JOS JONKINLAISTA JÄRJESTYSJOUKKOA
Vuoden 1917 aikana perustettiin suojeluskuntia ja punakaarteja edeltäviä järjestysjoukkoja monilla eri nimillä – oli muun muassa järjestysmiehistöjä ja järjestyskuntia, suojeluosastoja ja suojelusvartioita, kunnallismiliisejä ja palokuntia. Porvareiden ja vasemmiston kokoonpanemia ryhmiä ei välttämättä aina nimen perusteella voinut erottaa. Työläisiä saattoi myös alkuvaiheessa liittyä porvarillisen puolen suojeluskunniksi kehittyviin järjestöihin, kun heitä niihin mukaan houkuteltiin. Vasta lokakuussa sosialidemokraattinen puolue kielsi työväeltä suojeluskuntiin osallistumisen.
Kirjoitus on osa Työväenliike 100 vuotta -juttusarjaa, jota julkaistaan vuonna 2017 Motiivin printti- ja verkkolehdessä.