Heinolan lintutarhan väki hoitaa loukkaantuneet luonnonvaraiset linnut takaisin kuntoon. Hoivaa saavat myös pitovaikeuksien takia tarhaan päätyneet papukaijat ja muut lemmikkilinnut. Työtä tehdään rakkaudesta lajiin.
JHL:läisen Tania Haapalaisen herätyskello soi kuudelta. Jo ennen seitsemää hän katsastaa Heinolan lintutarhan pihapiirin rakennuksineen, availee papukaijatalon luukut ja varmistaa että peto- ja vesilinnut sekä häkeissä yöpyvät papukaijat ja muut lemmikkilinnut ovat kunnossa.
Huuhkajalle tarjortaan ruoaksi hiiriä ja muita pikkujyrsijöitä. Myös porsaansydämet kelpaavat sille.
– Sen jälkeen ruokin huuhkajan. Se syö enimmäkseen hiiriä ja liikenteen uhreina kuolleita oravia ja rusakoita. Toisinaan se saa herkkua, porsaan sydämiä, Haapalainen kertoo.
Sitten on vuorossa häkkien haravointi ja puhdistus sekä puhtaan purun levitys niiden pohjalle. Seuraavaksi Haapalainen hakee kottikärryn ja ruokaämpärin ja suuntaa tien yli Kirkkolammen rantaan, jossa odottavat Minttu ja Ville, siipirikot laulujoutsenet.
Vaalea leipäsuttu maistuu
Kansallislintujemme ääntely on kaikkea muuta kuin musiikkia korville, pelkkää rääkymistä. Tutun tulijan ne tunnistavat jo kaukaa ja ojentelevat pitkiä kaulojaan. Myös lokit alkavat kerääntyä ruoan toivossa lammen rantaan.
– Ville saatiin jäistä kiinni Orimattilassa ja tuotiin tarhalle marraskuussa 2010. Sen vasen siipiluu oli murtunut, eikä se voinut lentää. Kaverina sillä on kuukautta aiemmin Hollolasta tuotu Minttu. Siitäkään ei ole lentämään, kertoo Haapalainen.
Villen siipisulat törröttävät rujosti joka suuntaan, mutta muuten se on hyväkuntoinen ja -ruokainen. Veteen sekoitettu vaalea leipäsuttu maistuu – edes kameran kanssa väijyvän valokuvaajan läsnäolo ei näytä haittaavan ruokahalua.
– Ei kannata tulla verkkoaidan tälle puolelle, sillä varsinkin Ville on äksy, varoittaa Haapalainen.
Talvipakkasella Minttu ja Ville asuvat petolintutarhassa, mutta kun heti kun jää on sulanut, kantavat lintujenhoitajat Tania Haapalainen ja Anita Saloranta kaksikon lammen rantaan.
– Silloin joutsenten riemu on yhtä villiä kuin laitumelle laskettujen lehmien, kertoo Saloranta.
Bosleyn perinnöstä se alkoi
Anita Saloranta on työskennellyt lintujen parissa jo 38 vuotta. Riikunkukkokyyhky on saanut nimensä upeasta pyrstöstään.
Anita Saloranta kuuluu melkein lintutarhan kalustoon, sillä hän on työskennellyt siellä pisimpään, 38 vuotta.
– Olin valmistunut kauppaopistosta ja etsin kesätöitä. Silmiini osui vanha Seura-lehti, jossa oli juttu Heinolan lintutarhasta ja sen perustaneesta kaupungin puistotyönjohtajasta Anthony Bosleysta. Päätin, että tuonne on päästävä, hän muistelee.
Salorannan kotona ei ollut lankapuhelinta, joten hän tavoitteli Bosleyta monet kerrat puhelinkioskista.
– Vasta monen yrityksen jälkeen sain hänet langan päähän. Hän otti minut kesätöihin, ja tänne jäin.
Tania Haapalainen aloitti tarhalla runsas kolme vuotta sitten, ensin palkkatuella ja sitten määräaikaisena, kunnes hänet viime syksynä vakinaistettiin.
– Lintujen hoidosta minulla ei ollut kokemusta, mutta melkein kaikista muista elukoista, hän sanoo ja luettelee joukon tavallisia ja ei niin tavallisia kotieläimiä: kissa, koira, hamsteri, hiiri, rotta, käärme, vuohi, poro ja fasaani.
Salomaan ja Haapalaisen ohella tarha työllistää lintutarhan hoitajan Olli Vuoren sekä kaksi muuta lintujenhoitajaa vakituisesti. Lisäksi tarhalla on säännöllisesti eläintenhoitajaopiskelijoita harjoittelemassa sekä TE-toimiston kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvia.
– Kaikkia tarvitaan, sillä tarha on auki ympäri vuoden, myös viikonloppuisin, ja linnut tarvitsevat jatkuvaa ruokintaa ja silmälläpitoa, painottaa Saloranta.
Tervapääsky hoidetuin laji
Heinolan kaupungin omistama lintutarha on keskittynyt luonnonvaraisten lintujen hoitoon. Heinäkuun lopulla käynnistyvän sesongin ensimmäiset potilaat ovat yleensä tervapääskyn poikasia.
– Tervapääsky on kulttuurilintu; se pesii usein kerrostalojen kattorakenteissa. Ilmatilaa on 10 – 20 senttiä, ja on turkasen kuuma. Poikaset kurkkivat pesästä ja tippuvat. Emot eivät pysty ruokkimaan niitä maahan, ja siksi niitä toimitetaan meille hoitoon, kertoo Olli Vuori.
Tervapääskyn poikaset ovat sitovia hoidettavia, sillä niitä on ruokittava lähes koko ajan. Niinpä Haapalainen ja Saloranta kantavat linnut työpäivän jälkeen kotiin pahvilaatikossa ja ruokkivat niitä parin tunnin välein myös vapaalla ollessaan.
Käytännössä kyse on pakkoruokinnasta, sillä vain yksi poikanen sadasta syö itse.
– Napakka ote linnusta, sitten painetaan kumpaakin poskea sormilla ja työnnetään hyppysellinen jauhelihaa avonaiseen kitaan, Saloranta kuvailee operaatiota.
Lentokyvyttömiä tai muuten herkästi petojen saaliiksi joutuvia vesilintuja on pysyvästi tarhalla opetustarkoitusta varten. Anita Saloranta käy ruokkimassa ne pari kertaa päivässä.
Hoitolaan toimitetaan myös voimajohtoihin törmänneitä joutsenia ja varsinkin nuoria petolintuja, jotka ovat loukkaantuneet opetellessaan lentämään tai saalistamaan.
– Tuorein oli Suonenjoelta haaskalta löytynyt maakotka. Se oli lopettanut lentämisen ja tuotiin meille viime marraskuussa tutkittavaksi ja hoidettavaksi, kertoo Vuori.
Otetuista näytteistä ei löytynyt lyijyä tai muutakaan, mikä olisi selittänyt sen lentokyvyttömyyden.
– Ajatteliko kotka pärjäävänsä jalkamiehenä? No, täällä se oppi uudestaan lentämään, ja päästimme sen vapauteen huhtikuussa.
Melkein gourmetaterioita
Tania Haapalainen on koonnut tarhan lemmikkilinnuille herkkuaterian, johon kuuluu hedelmiä, vihanneksia, marjoja ja siemieniä.
Vuosittain Heinolan tarhalle tulee noin 250 – 300 loukkaantunutta yksilöä, joista 30 – 40 prosenttia kuntoutuu ja päästetään vapaaksi.
Kunnaneläinlääkäri Tuomo Tuuli tutkii jokaisen, ja samalla linnusta otetaan röntgenkuvat.
– Jos tilanne on toivoton, lintu lopetetaan piikillä. Jos toipuminen näyttää todennäköiseltä, se voidaan ottaa hoitoon, kertoo Vuori.
Hoito on lääkitsemistä, mutta ei hellimistä, sillä varsinkin nuoret petolinnut kesyyntyvät herkästi. Se ei ole tarkoitus, koska viimeistään loppukeväästä linnut päästetään vapauteen.
Lintutarhan pysyviin asukkaisiin kuuluu joitain vammautuneita ja lentokyvyttömiä vesilintuja, kuten kurki ja harmaahaikara sekä kuoveja, telkkiä, haapanoita, kalasääskiä, meriharakoita, hanhia ja sorsia. Ne ovat opetustarkoituksessa kävijöiden nähtävillä ulkotarhassa.
– Niitä ruokitaan kahdesti päivässä. Leipäsutun ja jauhelihan lisäksi ne syövät possun sydäntä ja pieniä särkikaloja. Kalasääskelle voi antaa isompaakin kalaa, haukea ja lahnaa, toisinaan tarjolla on kuhaakin, kertoo Saloranta.
Kalaa, lihaa ja viljaa saadaan paikallisilta kauppiailta ja viljelijöiltä lahjoituksina. Toisinaan lähiseudun asukkaat kiikuttavat tarhalle auton alle jääneen jäniksenraadon tai pyydykseen kuolleita hiiriä, kelpo ruokaa petolinnuille. Vain hyönteissyöjille tarkoitettuja muurahaisten munia joudutaan ostamaan ulkoa.
Jullia on edelleen ikävä
Valkokakkadu Kaija on yksi lintutarhan vetonauloista. Se rakastaa ihmisiä ja huomion keskipisteenä oloa.
Lintutarha on Heinolan suosituin matkailukohde: siellä vierailee vuosittain lähes 40 000 kävijää. Tarhan vetonauloihin kuuluvat etenkin papukaijat ja muut pitovaikeuksien takia tarhaan päätyneet lemmikkilinnut.
– Papukaijoja tarjotaan enemmän kuin pystymme ottamaan vastaan, kertoo Tania Haapalainen ja silittelee Kaijaksi ristittyä valkokakadua.
Lähes kahdeksan vuotta tarhassa asunut vitivalkea lintu tanssahtelee ja toistelee omaa nimeään – ja kerää sankan ihailijajoukon häkkinsä ympärille.
Viime heinäkuussa kuollut siipirikko korppi Julli oli toinen yleisömagneetti.
– Se tunsi säännölliset kävijät ja sanoi ”terve, Julli täällä”. Lisäksi se yski ihan kuin se olisi tupakoinut koko ikänsä. Jullin menehtyminen oli melkein maansuru, ihmiset toivat kynttilöitä ja kukkia. Monet ikävöivät sitä edelleen – ihan niin kuin mekin, myöntävät Haapalainen ja Saloranta.