Teemu Keskisarja on pölyisen historiagenren kapinallinen supertähti, jonka suosikki-inhokki on sosiaalinen media. Muulle medialle häneltä irtoaa meheviä sitaatteja ja tölväisyjä, mutta onko pahan pojan imagolla toinenkin puoli?
Historioitsija Teemu Keskisarja näyttää lemmikkinsä hukanneelta aamu-uniselta koiranulkoiluttajalta, kun hän tepastelee haaleassa hupparissa ja väljissä college-housuissa Helsingin Vallilassa. Tai kuten nettikommentissa luonnehdittiin, siltä kuin olisi juuri toipunut kahden viikon ryyppyputkesta.
Työväenasuntomuseossa hän menee kiltisti, mihin kuvaaja pyytää, mutta pysyy muuten visusti vaiti. Tunnin kuvaussession aikana hänestä irtoaa muutaman kerran ”joo” ja kerran ”ai, hyvä”.
Välinpitämättömyys on vain pintaa. Historioitsija katselee kiinnostuneena ympärilleen, ja kun kysytään, puhetta tulee. Tarkasti, tiiviisti ja mietitysti.
Museossa esitellään asuntoja, joissa suomalaiset elivät sota-ajan molemmin puolin: niukasti kalustettuja mutta siistejä ja yksinkertaisuudessaan kauniita huoneita höystettynä vanhan puutalon tuoksulla.
– Nykyihminen ajattelee, että kamalaa, miten isovanhemmat ovat eläneet. Mutta ei tämä ole ankeutta, eivätkä aikalaisetkaan pitäneet sitä sellaisena. Eivät ihmiset olleet onnettomampia kuin nykyäänkään, se on vain kulutususkonnon keksintöä, Keskisarja aloittaa.
– Nämä ovat hyviä asuntoja, mutta nykyään ne eivät kelpaisi edes asunnottomille, alkoholisteille, pakolaisille tai köyhille.
Myöhäinen opiskelija
Keskisarja oli kiinnostunut historiasta jo natiaisena. Hän kuunteli vanhojen ihmisten tarinoita ja luki vaativia historiateoksia kolmasluokkalaisena.
– Ei työn kuulu olla erityisen hauskaa tai motivoivaa.
Hän pääsi yliopistoon minimipisteillä ja aloitti historian opinnot kolmikymppisenä, 2000-luvun alussa. Tohtoriksi Keskisarja väitteli 2006. Hän työskenteli ennen opintojaan rakennuksilla ja eli 90-luvulla myös ”yhteiskunnan piikkiin”. Hän suhtautuu työhön lakonisesti.
– Ei työn kuulu olla erityisen hauskaa ja motivoivaa.
Eikö se ole ristiriidassa sen kanssa, että työ antaa monille merkitystä elämään?
– Mutta antaako se sitä kaikille? Enemmän kuin jotain kirjoittajia arvostan joka tapauksessa niitä, jotka tekevät esimerkiksi hoitoalan tai puhtaanapidon töitä.
Keskisarja on kolmen lapsen isä ja täyttänyt hiljattain 50. Iän karttumiseen hän suhtautuu nihkeästi.
– Vituttaa. Urheilusuoritukset heikkenevät, eikä ikääntyminen hyödytä ainakaan kirjoittamista, sulkapalloa harrastava Keskisarja sanoo.
Epäakateemisuus miellyttää
Keskisarja on yrittäjä, jonka työt muodostuvat kirjoittamisesta, historiallisista opastuskierroksista sekä luennoista, joita hän pitää vuosittain jopa sata – kirjastoissa, yritystilaisuuksissa ja kotiseutujuhlissa. Historioitsijan mukaan niillä ei ansaitse häävisti.
Sota- ja murhakirjat myyvät, mutta kustannuksiakin kertyy muun muassa avustajien palkoista. Varsinainen toimeentulo tulee yritysten tilaushistorioista, kun metsäfirma tai vakuutusyhtiö täyttää pyöreitä ja kirjoituttaa taipaleestaan historiikin.
Taustatyötä tekevät avustajat ovat historiasta kiinnostuneita, nykyisiä tai eläköityneitä duunareita.
– Epäakateemisella ihmisellä, joka on tehnyt raskasta työtä, on kova motivaatio. En halua avuksi tohtoreita tai opiskelijoita. Olen antanut jopa kenkää työharjoittelijoille, koska he eivät käsitä, että jotain pitäisi saada oikeasti aikaiseksi.
Keskisarja kirjoittaa paljon työläistenkin historiaa ja ymmärtää tarpeen mukaan tulkinnoissaan eri osapuolia.
– Tietysti olen ollut vaikuttunut, miten vahva vaikutus työväenliikkeellä on ollut ihmisten omanarvontuntoon ja kulttuuriin. Tunnen myös patruunoiden sielunmaisemaa, ja ilman pakkoa työväen palkkakustannuksiin ei ole herunut yhtään ylimääräistä ropoa.
Historioitsija muistuttaa, että myös yrittäjien leipä on pieninä palasina maailmalla. Entisaikaan yrittäjillä ei ollut turvaverkkoja: konkursseja tuli säännöllisesti ja sen jälkeen yrittäjä saattoi kuolla nälkään.
Internetin molemmat puolet
Teemu Keskisarja on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja, joka on nakuttanut teoksia tasaiseen tahtiin: homoista, sarjamurhaajista, Kyllikki Saaresta, Mannerheimista, G.A. Serlachiuksesta, Metsäliitosta, Kopran sahasuvusta, Stockmannista. Ja tietysti sodista sekä Suomen vuosista 1917, 1918 ja 1939.
Tuotteliaisuutta ruokkii lyhytjänteisyys ja nopea halu päästä uusiin aiheisiin.
– Se onnistuu helposti, koska mulla on niin surkea muisti. En varmaan pääsisi läpi lukion ylioppilaskirjoitusten historiasta, koska talvisodan asiat ovat pyyhkiytyneet mielestä.
Eikö ole hankalaa, jos historioitsijalla on huono muisti?
– Joo, se on mun heikkous. Joudun jatkuvasti hakemaan netistä vuosilukuja.
– Jos some katoaisi, luulen, että se lisäisi väkivaltaa.
Niin, internet, Keskisarjan kritiikin ykköskohde. Hän myöntää, että netti tarjoaa hyviä työkaluja, vaikka niitä onkin vain noin kymmenen: esimerkiksi kirkon ja kirjastojen tietokannat, erityisesti pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojen tietokannat, joista hän saa nopeasti minkä tahansa harvinaisuuden.
– Mutta turhuuksia on kymmenen miljoonaa. Tarpeellisen tiedon löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Abrahamin olisi löytää kymmenen vanhurskasta Sodomasta ja Gomorrasta.
Historioitsijan suosikki-inhokki on sosiaalinen media. Hän on sanonut, että ”jos netti luhistuu, veri roiskuu, kun siskot ja veikot joutuvat keskenään tekemisiin”.
– Jos some katoaisi, luulen, että se lisäisi väkivaltaa. Henkirikokset ja törkeät väkivaltarikokset ovat kaikkien aikojen alimmalla tasolla. Mistä muusta se voi johtua kuin ihmisten passivoitumisesta? Some on varaventtiili paineiden purkamiseen ja välttämätön roskaväen kurissa pitämiseen.
”On mun kirjoissakin virheitä”
Keskisarja kantaa mainetta kulmikkaana persoonana. Mehukkaita sitaatteja on vaivatonta saada, ja niihin on helppo tarttua. Itse hän ei mainettaan ymmärrä.
– Olen kirjoittanut puolitoista hyllymetriä kirjoja, ja siellä on hyvin harvassa joku kirosana tai n-sana. Mielestäni pyrin pidättyväiseen kieleen.
Keskisarja kolumnoi ahkerasti Ilta-Sanomissa. Huutia saavat kirkko, valtio, poliitikot, mielensä-pahoittajat, sotahullut, yrityselämän uhkarohkeat epäonnistujat ja oikeastaan koko kansa.
– Kolumnissa on valittava yksi terävä kulma. Kaikilla asioilla on etu- ja takapuoli, mutta itse en kirjoita juttua, jossa mielistellään kaikkiin suuntiin.
Ehkä Keskisarja onkin vain realisti, joka ei kumartele ketään. Häntä ei myöskään tunnu kiinnostavan, mitä muut hänestä sanovat. Tätäkään juttua hän ei halua tarkastaa ennen sen julkaisemista.
– Ei sillä ole mitään väliä. On mun kirjoissakin virheitä.
Kuka loi hyvinvointiyhteiskunnan?
Suomessa vallitsee kertomus, että hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu yhteistyöllä ja rakentajina ovat olleet niin ihmiset, valtio kuin työmarkkinaosapuolet. Keskisarja kiistää tarinan siitä, että kivat poliitikot pelastivat työläiset työnantajien mielivallalta taikomalla kahdeksan tunnin työpäivät ja eläkkeet.
– Se meni niin, että aluksi oli Päijänteen latvoilla joku paska tehdas, joka uitti tukit, viipaloi ne laudoiksi ja rahtasi ulkomaille. Siitä jäi yrittäjälle pikkusiivu, josta ei pystynyt kustantamaan eläkkeitä tai työttömyyskorvauksia, Keskisarja sanoo.
– Vasta kun Suomen talous alkoi toimia ja ylimääräistä mammonaa kertyä, ammattiliitot kamppailivat siitä pikkuhiljaa osansa – niin kuin pitääkin.
Keskisarjalaisen tulkinnan mukaan myös valtion roolia työllistämisessä liioitellaan: 1940–50-luvulla laitettiin kymmeniätuhansia työttömiä ”kaivamaan hyödyttömiä kuoppia tai tarpeettomia teitä”. Hän silti painottaa, että julkinen infra rautateineen ja katuineen hyödyttää yrityselämää ja julkissektorin tehtävät ovat arvokasta ja välttämätöntä työtä.
– Tulopuoli tulee kuitenkin yksityissektorilta.
Videolla Teemu Keskisarja kertoo työstään ja kirjoittamisestaan.
Suomi uhattuna
Teemu Keskisarja on taipuvainen pessimismiin. Hän pitää 2020-lukua viheliäisenä, tyhjänpäiväisenä ja keinotekoisena aikakautena ja uskoo, että Suomen kulttuurilla ja kielellä on elinaikaa alle sata vuotta.
– Sen tuhoaa ylikansallinen epäkulttuuri, englannin ylivalta, itseinhoinen kansainvälistymiskiima, tyhmistyminen ja korkeakulttuurin mitätöiminen.
– Suomelle sopiva symboli olisi leijonan sijaan orava.
Mutta kyllä häneltä löytyy lohdunkin sana.
– Ei suomalaisuus ole silti ollut turhaa. Antiikin kulttuurikin tuhoutui, mutta sieltä on säilynyt sirpaleita ja vaikuttimia seuraaville kulttuureille. Me elämme ainutkertaiset elämät, ja tuhon tiedostaminen ei tarkoita sitä, että kaikki oli vain turhuutta.
Kai lopuksi pitää löytää myös jotain positiivista? Jotain, mikä meillä on hyvin? Jotain ainutkertaista?
Keskisarja sanoo, että olemme maailman rauhantahtoisin kansa, joka ei ole koskaan ollut syyllinen omiin sotiinsa.
– Olen ehdottanut, että Suomelle sopiva symboli olisi leijonan sijaan orava. Se on suomalainen eläin, joka symboloi käpyjen keräämisellään sitä ylihuomisesta huolehtimisen kulttuuria, mikä on Suomessa parasta.