Tiedätkö, mikä on käytetyin julkinen palvelu? Viemäri. Niitä rakentaa etumies Mika Ripatti. Kaivannon pohjalta hän rakentaa myös tarinoita siitä, mitä emme näe. Vuoden 2015 eduskuntavaalien vaaliteltoilla hän oivalsi jotain tärkeää nyky-Suomesta.
Vihdintie kohisee Helsingin Konalassa, kevät virittelee puihin silmuja. Tien vieressä on ponttiseinillä ja teräspalkeilla tuettu monttu, jonka reunalla huitoo neuvojaan kolme valkokypäräistä miestä. Kaivannon pohjalla hyörii keltaisia kypäriä. Niiden suojaamat päät kuuluvat työntekijöille.
Yksi keltakypäräisistä on etumies Mika Ripatti, 58. Hän vastaa osaltaan siitä, että työt sujuvat kaupungin rakentamispalvelu Staran työmaalla. Ripatti kaivaa, mittaa ja rakentaa viemärilinjoja ja vesijohtoja muiden mukana, kolmen–neljän metrin syvyydessä, helsinkiläisten jalkojen alla. Kun on riittävästi kaivettu, hyvin tehty työ haudataan näkymättömiin.
– Yritän pysyä kärryillä työmaan tarpeista, teen tilauksia ja kommunikoin esihenkilön kanssa. Sovin aamuisin, mitä kukin tekee päivän aikana. Työhön kuuluu myös tilallista hahmottamista, esimerkiksi että on kaivettu tarpeeksi, jotta vesijohto mahtuu mihin pitää, Ripatti kuvaa päiväänsä.
Moni luulee, että kirjastot ovat käytetyin julkinen palvelu. Väärin, se on viemärit. Niiden rakentajalla on annettavaa myös hieman toisenlaisen palvelun piirissä. Ripatti on paitsi etumies myös näytelmäkirjailija sekä televisio- ja elokuvakäsikirjoittaja, maarakennusalan erikoisammattitutkinnon suorittanut taiteen maisteri.
Kuvitelmista todeksi
Ripatin mukaan rakentaminen ja kirjoittaminen ovat yllättävän samankaltaista puuhaa. Niissä täytyy kuvitella asioita, joita ei ole vielä tehty ja pyrkiä lopulta rakentamaan ne sellaisiksi kuin ne mielessään näkee.
– Molemmissa tarvitaan mielikuvitusta sekä hahmotuskykyä.
– En halua olla julistaja vaan hämmästellä ja avata silmiä suuntaan, johon ei ole katsottu.
Tuorein työnäyte on Helsingin kaupunginteatterissa esitetty Mikko Räsäsen tulevaisuus. Siinä kaupunki rakentaa pormestarin pr-tempausta, joka on naamioitu viemärityömaaksi. Projektin sujuvuutta sotkevat itsetietoinen innovointi-insinööri sekä somepöhisevä palvelumuotoilija, jonka kanssa etumies-Mikko päätyy puukkohippasten jälkeen keittiöremonttiin.
Viemärityömaalla mörisee kaksi kaivinkonetta. Aggregaatti eli sähkövoimakone huristaa sähköä. Väliaikaisten putkien ryteikkö loristelee vettä paikasta toiseen. Etumies nousee savisesta montusta ja johdattaa työmaakoppiin. Siellä on joka paikassa työvaatetta, mittalaitetta ja rakennuspiirustusta.
Etumies Mika Ripatti paljastaa videolla, miten veronmaksajien kritiikki pehmitetään.
Mika Ripatilta odotetaan teksteissäkin kaupunkitekniikan rakentajan näkökulmaa ja asiantuntemusta. Hänen uusi näytelmänsä on täynnä havaintoja ja sitaatteja työmaalta ja sen liepeiltä. Hän ei kuitenkaan siirrä koppipuheita suoraan teksteihinsä.
– Kuuntelen ihmisiä. Heidän sanavarastonsa, huumorinsa, rytminsä jäävät soimaan päähäni. Kun kirjoitan, saatan lainata näitä tapoja puhua mutta en juuri vie sanoja kenenkään suusta suoraan näytelmiin.
– Me elämme yhteiskunnassa, jossa duunarit eivät ole enää meitä.
Kahvi korisee satoja pannullisia nähneestä keittimestä. Erikoiskahvivyöhyke ei tänne ulotu, joten valkaisuun käytetään kauramaidon sijaan tuhtia kulutusmaitoa.
Pahvista kahvikuppia pyörittelevät kämmenet ovat karheat ja känsien täplittämät, mutta sormet taipuvat hyvin tietokoneen herkille näppäimille. Ripatilla on arvionsa mukaan ”ihan kelvollinen” kymmensormijärjestelmä.
Kunnia kädentaidoille
Mika Ripatin isä työskenteli nuorena paperitehtaalla ja teki sitten uran poliisina. Äiti oli toimistotöissä sekä työuransa viimeisen vuosikymmenen sairaalapesulassa – julkisen sektorin työntekijä, jollaisten työt yhteiskunta on ulkoistanut.
Ripatti on kirjoittanut työläistrilogian There’s no Harri, Vakavuusongelma ja Mikko Räsäsen tulevaisuus. Vaikka päättäjät arvostavat puheissa duunariammatteja, käytännön elämässä asiat ovat toisin.
– Meitä on tehty näkymättömiksi viimeiset 20 vuotta. Se ei ole välttämättä suunnitelmallista nujertamista, mutta ruumiillisen työn tekijöitä ei nähdä enää niin voimakkaasti yhteiskunnan osana kuin vielä 80-luvulla.
Syitä on monta. Koulutustaso on noussut, koulutusrakenne muuttunut, sisätyöt mielletään etenemiseksi. Ja ulkomailta on tullut kymmeniätuhansia rakennustyöläisiä. Ripatti kertoo, kuinka 2015 eduskuntavaalien vaaliteltoilla puolueiden väki kosiskeli kaikkia ohikulkijoita paitsi häntä.
Katso tästä Mikko Räsäsen tulevaisuus -näytelmän traileri:
– Tajusin, että mua pidettiin huomiovaatteiden takia ei-suomalaisena duunarina, koska rakennustyöläiset ovat usein muualta tulleita. Se oli minulle kirkastumisen hetki. Me elämme yhteiskunnassa, jossa duunarit eivät ole enää meitä.
– Työväenliikkeen suurin onnistuminen oli, että se auttoi uusia sukupolvia kouluttautumaan.
Mikko Räsänen -näytelmässä keskeinen teema on näkymättömän työn tekijöiden tärkeys. Ainut pomo, joka sen tajuaa, on työnjohtaja: ”Mikko kantaa vastuuta koko kaupungista”.
Elävässä elämässä vastuu ei näy palkassa. Hankalimmat, likaisimmat ja raskaimmat työt ovat huonoiten palkattuja. Ripatin mukaan yhteiskunta on kadottanut ymmärryksen kädentaitojen tärkeydestä.
– Arvostan luonnontieteitä ja korkeakoulutusta, mutta pitäisi muistaa, että kolmasosalla ihmisistä vahvuus on käsillä tekemisen osaamisessa. Sen arvostamisen sijaan lapset ohjataan haaveilemaan somevaikuttamisesta, hän murahtaa.
Raakaa työtä ja hikistä tekemistä toki romantisoidaan. Sen voi havaita Mikko Räsäsen väliajalla. Koulutetun keskiluokan viinilasiflaneerauksen keskellä monesta seurueesta kuuluu ylpeästi, kuinka ”minäkin olin kesätöissä raksalla”.
Ripatin mielestä tällaiset kommentit ovat tervetulleita.
– Monella on vielä onneksi kosketusta ruumiilliseen työhön. Ei ole huono asia, jos mun näytelmä toimii muistuttajana näistä ammateista.
Perinnöstä pidetään kiinni
Ripatti on JHL:n jäsen, luottamusmies ja yhdistyksen 004 hallituksen jäsen. Hän kuvailee tehtäviä arkiseksi työpaikkatoiminnaksi.
Ammattiyhdistykset hän näkee edelleen tärkeinä, vaikka tietyllä lailla ay-liike vei omalta työltään pohjan. Hieman ristiriitaisesti työväen asioita ajavat tahot mahdollistivat sosiaalisen luokkaretken ja tekivät itsestään tarpeettomia.
Videolla näytelmäkirjailija Mika Ripatti kertoo, mistä sai alkukipinän näytelmään Vakavuusongelma.
– Työväenliikkeen suurin onnistuminen oli, että se auttoi uusia sukupolvia kouluttautumaan. Isät ja äidit työskentelivät tehtaissa, lapset koulutettiin jo yliopistossa.
Ripatti ei väheksy ammattiyhdistysliikkeen roolia. Päinvastoin: tekemistä riittää, kiihtyvällä tahdilla. Ilman vastavoimaa kylmä talous sanelee kaiken.
– Minua hävettäisi, jos menettäisimme isovanhempieni taistelemat oikeudet.
Joidenkin mielestä yhteiskuntaluokat ovat kadonneet, työväenluokka niiden joukossa. Ripatti muistuttaa, että ay-liike tekee tärkeää työtä duunari-identiteetin kannattelussa. Lisäksi se tekee työehtoihin ja palkkaan liittyviä konkreettisia tekoja.
– Minua hävettäisi, jos menettäisimme isovanhempieni taistelemat oikeudet. Jos tämä tai seuraavat sukupolvet luopuisivat niistä, se olisi hirveää tyhmyyttä. Joutuisimme käymään satavuotisen taistelun uudelleen.
Kaikki eivät pääse julistamaan arvojaan televisioon, valkokankaille tai näyttämölle. Sen on pakko tuntua hienolta?
Ripatti toppuuttelee.
– En halua olla julistaja. Haluan hämmästellä ja avata silmiä suuntaan, johon ei ole katsottu. On tietysti valtava etuoikeus saada tehdä työtä muiden iloksi. Olen otettu, että ihmiset tulevat katsomaan näytelmiäni.
Siinä, kuinka Ripatti sanoittaa arvonsa, on paljon samaa kuin ay-aktiivin tai vaikka ammattiliiton puheenjohtajan retoriikassa. Ripattia naurattaa ajatus, että hän johtaisi liittoa. Hän vakuuttaa, että JHL:n puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine saa nukkua yönsä rauhassa.
– Parhaat ay-johtajat pystyvät käymään loputtomia keskusteluja asioista, joissa voi tulla hetkessä takapakkia. Minulta puuttuu sellainen kärsivällisyys.
Vihdintien työmaa-aidat puretaan syksyllä. Monttu peitetään, katu asfaltoidaan, kaupunki jatkaa kohinaansa. Keskiverto helsinkiläinen ei aavista, että kadun alla hänen vetensä ja jätteensä kulkevat vastaisuudessakin sujuvasti sinne, minne pitää. Kulkevat, koska Mika Ripatti porukoineen on hoitanut hommansa.
Myös teatterissa suurin osa työstä tehdään piilossa. Ilman käsikirjoittajaa ei ole mitään. Eikä ilman valoteknikoita, järjestäjiä, pukusuunnittelijoita, näyttämömestareita, puuseppiä, lavastemaalareita. Teatterin organisaatio on hurjan kokoinen.
Kun Mikko Räsäsen ensi-ilta päättyi, näyttelijöiden lisäksi lavalle nousi kumartamaan koko näytöksen takana oleva henkilökunta. Mika Ripatilla läikähti rinnassa, kun hän tajusi kirjoittavansa myös teatteriduunareiden maailmasta.
– Kaikki nuo ihmiset luovat teatteriesityksen. Jokainen organisaatio tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät osaavasti oman työnsä, vaikka eivät saisi koskaan ensimmäistäkään kiitosta.
Mikko Räsäsen tulevaisuus -näytelmän viimeinen esitys Helsingin kaupunginteatterissa oli 30.4.2022.