Emme edes katso toisiamme, mutta silti etsiydymme yhteisiin kokemuksiin, kirjoittaa Motiivin kolumnisti, kirjailija Tuomas Kyrö.
Taylor Swift, San Siron stadion: 65 000 ihmistä. PMMP, Helsingin Olympiastadion: 42 500. Anthony Joshua vastaan Daniel Dubois, raskaansarjan MM-ottelu, Wembleyn stadion: 96 000.
Me olemme yhä enemmän erillämme. Tuijotamme puhelimen ruutua, emme katso toisiamme. Vapaa-ajastamme kilpailevat ilmaiset, halvat tai kalliit mediat, mutta aina on tarjolla rajaton sisältö. Keskitymme omaan olemassaoloomme, tunteisiimme ja kuvittelemiimme tarpeisiin.
Silti ihmiset etsiytyvät yhteisiin kokemuksiin. Harva maksaa enää kirjasta 30 euroa, mutta konserttilippuun löytyy kyllä satanen.
Lajityypillinen ominaisuus
Tarve kokoontua ja kuulua samaan heimoon on lajiominaisuus. Yksin ei ole koskaan täysin turvassa, omien keskellä aina. Halu olla osa suurempaa kokonaisuutta eikä vain yksinään tätä palloa tallaava hahmo. Sitä on myös identiteettipolitiikan ja -pohdinnan aikakausi. Kysymys ”kuka olen” sisältää kysymyksen ”keihin kuulun”.
Kysymys ”kuka olen” sisältää kysymyksen ”keihin kuulun”.
Olen käynyt tänä vuonna yhtä monta kertaa hautajaisissa kuin konsertissa. Toinen on selvästi edeltänyt toista.
Muoto ja ylöspano ovat tärkeät. Alttari on esiintymislava, saarnatuolista esitetään väkevimmät biisit. Virsien ja hittien sanat osataan ulkoa ja yhteislaulu lävistää ateistisen kyynikonkin suojauksen. Kyynel tulee silmään, vaikkei tahtoisi.
Oman jengin kokemus
Kokemuksena suuri urheilutapahtuma vierailee samalla aivoalueella. Sielläkin hoilataan kannustuslaulua, iho nousee kananlihalle. Rakenne toistuu. Nyrkkeilytapahtumassa esiotteluista kiihdytetään koko ajan kohti pääottelua, suurta valaistumista tai valojen sammumista.
Yhteisöllisyyden tarvetta käytetään myös paljon väärin. Luodaan leirejä, etsitään vihollisia, vahvistetaan oman jengin kokemusta pelon kautta.
Mutta konserttien ja nyrkkeilyottelunkaan jälkeen tunnelma ei ollut sellainen, kun katselin tosifanien olemusta. Pyhä henki oli vieraillut heissä, sen voimin jaksaisi ainakin seuraavaan konserttiin asti. Ja pari sataa metriä stadionin ulkopuolella olikin aika kaivaa hipaisupuhelin taskusta.