Helsingin piispa Teemu Laajasalo:
Sisällissodasta pitää puhua

Helsingin piispa Teemu Laajasalon mielestä vuoden 1918 sisällissodasta pitää puhua: ”Vain puhumalla voimme ymmärtää, miten kauheaa sota on. Sisällissodasta pitää puhua myös siksi, että voisimme ymmärtää, miten vaarallista ymmärtämättömyys on.”

Aivan Helsingin ytimessä, Bulevardin reunalla sijaitsee vuonna 1915 valmistunut kivirakennus. Sen ylimmästä kerroksesta avautuu näkymä paitsi ydinkeskustan kiireeseen myös sata vuotta vanhaan arkkitehtuuriin. Taustalla häämöttävän Vanhan kirkon rauha yhdistettynä Helsingin hiippakunnan tuomio-
kapitulin arvokkuuteen saa olon tuntumaan hivenen taivaalliselta. Siksi on luonnollista, että samassa ympäristössä on Helsingin piispan Teemu Laajasalon, 43, työhuone.

Laajasalo tunnetaan paitsi kirkonmiehenä myös televisiojulkkiksena; lauantai-iltojen poliittisen satiirin tekijänä, sanavalmiina esiintyjänä, jolle uskon yhdistäminen julkiseen rooliin on ollut iso osa elämää. Mutta kun piispalta itseltään kysyy, kuka Teemu Laajasalo on, hän huokaisee syvään.

– Vaikea kysymys. On mietittävä, millä tavalla ja missä järjestyksessä itsensä esittelee. Nämä kaksi asiaa määrittelevät enemmän kuin varsinaiset sanat.

Laajasalo aloittaakin perheestä ja päätyy vasta sitten ammattiin: Kolmen lapsen isä, aviomies ja Helsingin hiippakunnan seitsemäs piispa. Takana lähes 21 vuotta seurakuntapappina Helsingissä.

Lisäksi Laajasalo on toiminut Agricola-liikkeen toiminnanjohtajana, Kallion seurakunnan kirkkoherrana ja hetken myös Helsingin seurakuntayhtymän johtajana.

Nuorisotyö on läsnäoloa

Kristinuskosta tuli Laajasalon ammatti lukion opettajan ansiosta.

– Hän oli karismaattinen henkilö, jonka puhe upposi kasvavaan nuoreen mieheen kuin veitsi voihin.

Pappiskysymys nousi mieleen lähes heti, kun opiskelupaikka teologisesta tiedekunnasta oli varmistunut.

– Aika pian halusin päästä kirkkoon töihin.

Laajasalo pitää itseään erityisesti nuorisopappina eikä myönnä ajautuneensa nuorisotyöhön ikuisen nuoruuden
kaipuusta.

– Tulin valituksi sekä nuoriso-ohjaajan sijaiseksi että papiksi hyvin nuorena. Ikäero oli pieni, esimerkiksi isoset olivat vain kaksi–kolme vuotta minua nuorempia, jolloin osasin heidän kielensä hyvin.

Piispanakin Laajasalo haluaa korostaa nuorisotyön merkitystä.

– Arvostan kaikkia, jotka ovat eri tavoin tekemisissä kasvatuksen kanssa. Toivoisin, että yhä paremmin ymmärrettäisiin, miten käänteentekevässä roolissa voivat olla ne, jotka omassa ammatissaan tapaavat nuoria – yhtä lailla opettajat kuin siistijät, keittäjät tai vahtimestarit.

Laajasalo muistuttaa, että kaiken nuorisotyön ydin on aidossa läsnäolossa ja kiinnostuksessa sekä nuorten arvostuksessa – toissijaista on se, mitä tehdään.

Kallion kirkon ovet auki

Kaikessa seurakuntatyössään Laajasalo sanoo pyrkineensä siihen, että asioita tehdään yhdessä. Kallion kirkkoherran vaalissa 2012 Laajasalon vahvimpia teemoja olikin lupaus kirkon ovien avaamisesta kaikille.

Helsingin piispa Teemu Laajasalo sanoo pyrkivänsä kaikessa siihen, että asioita tehdään yhdessä.

– Valitettavan usein Suomessa kirkkojen ovet ovat lukossa. Kalliossa niiden avaaminen oli symbolinen viesti: olet tervetullut mukaan. Toisaalta se tarjosi ihmisille mahdollisuuden tulla maailman vaatimuksista irralliseen tilaan.

Kallion kirkkoherrana Laajasalo johti työtä alueella, joka on täynnä yhteisöllisyyskuplintaa.

– Jos ehdotetaan, että tehdään katukirppis tai laitetaan ruokaa yhdessä ja mummoille tuoleja kadulle, kuluu Kalliossa minuutti kolmekymmentä sekuntia ja ensimmäiset ovat jo hommissa.

Laajasalon tehtävänä oli liittää tähän kuplintaan myös kirkko, jonka koko dna rakentuu lähimmäisen rakkaudesta ja yhteisön palvelusta.

– Monet eivät ehkä olleet edes ajatelleet, että seurakunta olisi mitä luonnollisin kumppani yhteisöllisyyden rakentamisessa.

Yhteisöllisen kaupunkikulttuurin rinnalla Kalliossa näkyi kuitenkin myös vanha työläiskaupunginosan perinne, johon kuului paitsi ammatillisuutta myös iso määrä huono-osaisuutta eli yksinäisiä vanhuksia, pahoinvoivia aikuisia, asunnottomia.

Laajasalo uskoo kuitenkin, että yhteisvoimin Helsingissä on saatu paljon hyvää aikaan. On taisteltu lapsiperheköyhyyttä vastaan, annettu yksinhuoltajaäideille omaa aikaa ja tarjottu perheneuvontaa.

– Lisäksi kaupungin kanssa haetaan ratkaisua 
leipäjonokysymykseen, eli miten kilometrien jonoja voisi saada inhimillisemmiksi ja järkevimmiksi.

Yhtenä roolina valtakunnansovittelija

Tammikuun lopussa Teemu Laajasalo on toiminut Helsingin piispana kolme kuukautta.

Hänet valittiin tehtävään jo ensimmäisellä äänestys
kierroksella. Mikä on tuoreen piispan missio?

Hän sanoo haluavansa ensin kuunnella ja vasta sitten puhua. Tämän ohessa agendalla on kolme asiaa.

Ensimmäinen lienee itsestäänselvyys.

– Minun tehtävänäni on kehua Jeesusta. Tämä tehtävä on kirkon olemassaolon oikeutus, mutta se on tärkeä myös työni aitouden kannalta.

”Minun tehtävänäni on kehua Jeesusta. Tämä tehtävä on kirkon olemassaolon oikeutus.”

Toiseksi hän haluaa olla purkamassa hallitsevaa vastakkainasettelun ilmapiiriä.

– Meillä on hyvin polarisoitunut ja kärjistynyt tunnelma. Tahtoisin, että ymmärtämisen halu lisääntyisi ja väärinymmärtämisen halu vähenisi. Tällä hetkellä ilmassa on paljon pahantahtoista puhetta, mutta myös pahantahtoista ymmärtämistä, jossa halutaan ymmärtää toinen väärin. On hämmentävää, että joidenkin tavoitteena on muotoilla asioita niin, että se oikeuttaa väärinymmärtämisen.

Laajasalo muistuttaa hyväntahtoisuuden periaatteesta, jossa vastakkainenkin mielipide pyritään ymmärtämään mahdollisimman hyvin.

– Mikään yhteinen kanava ei avaudu, jos ensin puhutaan pahantahtoisesti ja sitten vielä ymmärretään tämä pahantahtoinen puhe pahantahtoisesti väärin. Tällöin syntyy ihan oma todellisuus.

Kolmanneksi hän haluaa kehittää kirkon työhyvinvointia. Hän muistuttaa, että hyvin harva tulee kirkkoon töihin rahan takia, vaan usein kutsumuksesta.

– Nyt nämä ihmiset antavat työhyvinvointikyselyissä huonoja arvosanoja. Tämä kertoo, että jokin on mennyt pieleen. Ensimmäiseksi on kyse hyvästä johtamisesta, sitten hyvistä työolosuhteista ja lopuksi oman työn omistajuuden oikeudesta, eli voiko jokainen kokea työssään vapautta ja itsemääräämisoikeutta, Laajasalo sanoo.

– Meillä on paljon työntekijöitä, jotka tekevät hyvää työtä mutta kokevat, että ovat jatkuvasti haastettuina tai heidän merkityksensä kyseenalaistetaan.

Sisällissodan trauma

Viime vuosi huipentui 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaan. Uusi vuosi alkaa samojen tapahtumien jatkumolla, kun tammikuun 27. päivänä tulee kuluneeksi sata vuotta sisällissodan alkamisesta. Sisällissodan traumasta on kärsitty koko 
Suomen itsenäisyyden ajan, vieläkö traumatyötä
tarvitaan?

– On ilmeistä, että asiaa täytyy käsitellä vielä pitkään. Samalla on huomattava, että ajallisesti sota on hyvinkin lähellä ja neljä–viisikymppisten isovanhemmat ovat hyvinkin voineet olla osallisina. On tärkeää, että asiaa käsitellään paitsi totuuden näkökulmasta, myös pedagogisessa ja ennaltaehkäisevässä mielessä.

”On tärkeää, että sisällissotaa käsitellään myös ennaltaehkäisevässä mielessä.”

– Sisällissodasta pitää puhua, sillä vain puhumalla voimme ymmärtää, miten kauheaa sota on. Sisällissodasta pitää puhua myös siksi, että voisimme ymmärtää, miten vaarallista ymmärtämättömyys on.

Historiallisesti kirkko on leimautunut sisällissodassa valkoiseksi osapuoleksi.

– Toisaalta kirkko on eri vuosikymmeninä ollut aktiivinen myös toiseen suuntaan. Laman vuosikymmeninä kirkkoa on sanottu vaaleanpunaiseksi, nykyisin kysytään, onko kirkko vihertymässä.

– Tosiasiassa kirkossa on aina pitoisuuksia kaikista puolista – pappeja, luottamushenkilöitä ja kirkon aktiiveja on eri ryhmittymissä. Vaikka kirkon pitää olla kaiken puoluepolitiikan ulkopuolella, voivat yksittäiset henkilöt sitoutua. Kirkko on silti aina ihmisen puolella.

Olisiko nyt sitten anteeksiantamisen tai -pyytämisen hetki?

Laajasalo muistuttaa, että jo arkkipiispa 
John Vikströmin aikana kirkko järjesti muisto-
tilaisuuksia punaisten haudoilla.

– Varmasti tarvitaan anteeksipyyntöä ja anteeksiantamista, mutta meillä pitää olla konkreettinen asia, jota pyydetään anteeksi. 1990-luvulla kirkko oikaisi selkeitä vääryyksiä, ja jos esiin nousee jotain uutta, pitää asia miettiä uudestaan. Pelkkä kollektiivinen anteeksipyyntö ei kosketa ketään.