JHL:läinen Päivi Lehtonen saattaa
kuolevat viimeiselle matkalle

JHL:läinen Päivi Lehtonen työskentelee Länsi-Suomen Diakonialaitoksen saattohoitokodissa Porissa. Siellä kuolema ei tule kenellekään yllätyksenä.

Tavallinen aamu Länsi-Suomen Diakonialaitoksen saattohoitokodissa Porissa. Edellisenä päivänä on kuollut potilas ja yölläkin on menehtynyt yksi.

– Joinain päivinä saattaa kuolla kolmekin potilasta. Kuolemaan ei totu, mutta kuoleman hyväksymiseen kasvaa. Vaikeinta se on silloin, kun kyseessä on nuori äiti tai isä, jolla on pienet lapset. Niitä hyvästijättöjä hoitajatkin seuraavat pala kurkussa, myöntää perushoitaja Päivi Lehtonen.

saattoohoitaja Päivi Lehtonen ja Veikko Vallinen keskustelevat potilashuoneessa
Saattohoidossa potilalle on oltava aikaa. Kuvassa lähihoitaja Päivi Lehtonen ja Veikko Vallinen.

Mutta enimmäkseen saattohoitokodissa nauretaan ja lasketaan leikkiä – niin kuin joitain

viikkoja hoidettavana olleella Veikko Vallisella on tapana.

– Syntynyt 1934 Ahlaisissa, rippikoulun käynyt ja nauttii kansalaisluottamusta, hän esittäytyy ja puristaa lujaa kädestä.

Vallinen on omassa huoneessaan kuin kotonaan ja kertoo saavansa lähes ruhtinaallista palvelua.

– Peti nousee ja laskee, kun napista painaa. Ei ole kipuja, ruoka kannetaan eteen monta kertaa päivässä, ja tupa on täynnä iloisia ihmisiä. Jos ei näissä oloissa viihdy, vika on äijässä.

Tänään Vallisella on vielä aivan erityinen ilonaihe, sillä hän on päässyt Päivi Lehtosen avustamana saunaan.

Vaativan hoidon yksikkö

lääkejakelu
Tehokas kivun ja muiden oireiden lievitys on osa saattohoitoa.

Päivi Lehtonen valmistui perushoitajaksi vuonna 1986. Hän työskenteli muutaman vuoden kotikuntansa Ulvilan terveyskeskuksessa ja vanhainkodissa ennen kuin siirtyi Länsi-Suomen Diakonialaitoksen palvelukseen Poriin.

– Olen viihtynyt valtavan hyvin. Täällä ei tarvitse esittää mitään, vaan saa olla oma itsensä. Jossain paikassa on tärkeä pitäytyä työroolissa, mutta saattohoidossa se voisi olla rasite.

Kun Lehtonen aloitti, oli laitoksen nimi Sotainvalidien sairaskoti ja kuntoutuskeskus. Sotainvalidien ja -veteraanien vähentyessä nimi vaihtui Kuntoutuskoti DiaVireeksi ja asiakaskunta laajentui muihin kuntoutettaviin sekä saattohoidettaviin.

– Olen sellainen liikkuva resurssi. Työskentelen enimmäkseen saattohoitokodissa mutta tarvittaessa teen vuoroja myös DiaVireen kuntoutuspuolella, Lehtonen kertoo.

Saattohoitopaikkoja on 6-10, ja vuosittain potilaita on noin 150.

– Me vastaamme Satakunnan sairaanhoitopiirin ja Porin kaupungin perusturvan meille lähettämien potilaiden vaativasta saattohoidosta. Lisäksi yksikkö toimii palliatiiviseen hoitoon erikoistuvien lääkärien koulutuspaikkana, kertoo yksikönjohtaja Sanna-Mari Pudas-Tähkä.

Palliatiivinen tarkoittaa oireen mukaista hoitoa, kun parantavaa hoitoa ei enää ole. Keskeistä siinä on kivun ja muiden oireiden lievittäminen sekä kuolemaan valmistautuvien potilaiden psyykkisistä, sosiaalisista ja hengellisistä tarpeista huolehtiminen.

Tulevaisuus vaakalaudalla

hoitajat kääntävät potilasta
Sairaanhoitaja Hannele Niinisalo (vas.) ja Päivi Lehtonen toimivat työparina ja kääntävät potilaan.

Saattohoitoyksikön henkilökuntaan kuuluu sairaanhoitajia, perus- ja lähihoitajia, laitoshuoltajia ja sosiaaliohjaaja sekä tarvittaessa fysioterapeutti, toimintaterapeutti, psykologi ja pappi. Lisäksi yksikössä on lääkäri, johon saa tarvittaessa yhteyden vuorokauden ympäri.

– Usein meille tullaan ensin seitsemän vuorokauden palliatiiviselle jaksolle. Toisinaan se muuttuu kesken jakson saattohoidoksi. Tai sitten pyydämme jakson jälkeen potilaan kotikunnalta maksusitoumuksen saattohoitoon, mikäli arvioimme hänen hyötyvän siitä, kertoo Pudas-Tähkä.

Juuri tästä kenkä puristaa, sillä kaikki kunnat eivät halua kustantaa asukkaidensa viimeisiä elinpäiviä tai -viikkoja saattohoitoyksikössä.

– Se on todella ikävää, sillä kaikissa kunnissa ei ole valmiutta vaativaan kotisaattohoitoon, ja siksi potilaat joudutaan sijoittamaan terveyskeskusten täysille vuodeosastoille. Pahimmassa tapauksessa he kuormittavat erikoissairaanhoitoa, koska perusterveydenhuollossa ei ole riittävää osaamista vaativien saattohoitopotilaiden hoitoon, pahoittelee Pudas-Tähkä.

Tilanne on kriittinen myös Diakonialaitoksen saattohoitoyksikön kannalta. Mikäli kunnat eivät lisää palvelujen käyttöä, se saattaa joutua lopettamaan saattohoitoyksikön tai ainakin supistamaan nykyistä paikkamäärää.

Potilaan toiveiden mukaan

Saattohoitokodin arki poikkeaa terveyskeskusten vuodeosastoista siinä, että hoito räätälöidään kutakin potilasta varten.

– Monessa hoitopaikassa on kunnia-asia, että kaikki potilaat hoidetaan samalla tavalla. Meillä jokaista hoidetaan eri tavalla – kunkin omien toiveiden, tarpeiden ja voimavarojen mukaan. Hoito ei ole koskaan samanlaista, mutta kuitenkin yhtä hyvää, sanoo Päivi Lehtonen.

hoitaja vie potilallle ruokaa
Myös ruokailussa pyritään huomioimaan potilaiden toiveet.

Aamuherätyksiä ei ole, vaan jokainen saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. Aamiaiseksi voi valita lempipuuroa tai muuta mieleistä syötävää, myös lounailla ja päivällisillä pyritään huomioimaan potilaiden makumieltymykset.

– Koska potilaan kunto saattaa heikentyä nopeasti, olemme koko ajan aistit herkkinä ja kyselemme, mitä tehdään tänään, ajetaanko parta vai jätetäänkö ajamatta. Tämän tästä poikkeamme potilashuoneissa kysymässä, onko kipuja, tai varmistamassa, että hengitys kulkee, tai ihan vaan vaihtamassa potilaan asentoa.

Hoidettavan läheiset saavat tulla ja mennä mielensä mukaan ja halutessaan yöpyä potilashuoneessa. Myös lemmikit ovat tervetulleita, ja työvuorollaan Lehtonen onkin todistanut monta riemukasta koiran ja sen emännän tai isännän kohtaamista.

Lisäksi saattohoitoon kuuluu omaisten ja muiden läheisten tukeminen.

– Hyvin toteutettu saattohoito nopeuttaa tutkitusti surusta ja menetyksestä toipumista. Jos taas omaisen viimeiset hetket ovat olleet hyvin ahdistavia, se voi katkeroittaa ja traumatisoida pitkäksi aikaa, Sanna-Mari Pudas-Tähkä tietää.

Huolenpito ei pääty läheisen menehtymiseen, vaan tämän kuoleman jälkeen omaisille lähetetään asiakastyytyväisyyskysely, jossa he voivat arvioida saattohoidon onnistumista.

– Palaute on ollut erittäin myönteistä. Lisäksi puolivuosittain järjestetään omaisten kahvitilaisuus, jossa voi vielä käydä läpi mieltä askarruttavia asioita, kertoo Pudas-Tähkä.

Raskaus on myös rikkaus

hoitaja ja potilasa käsi kädessä
Kosketus on tärkeää elämän loppuun asti.

”Kiitos kun katsoit minua silmiin.” Näin eräs potilas totesi häntä hoitaneelle Päivi Lehtoselle.

– Naisella oli pitkälle edennyt suun alueen syöpä, ja kasvain oli tullut läpi ihon ja runnellut kasvot. Hänellä oli maski suojana, ja siksi ihmiset välttivät katsekontaktia. Täällä hän koki olevansa ihminen ja tulleensa nähdyksi.

Ulkopuolisen silmin saattohoitajan työ vaikuttaa psyykkisesti kuormittavalta, mutta Päivi Lehtosen mielestä työn raskaus on myös sen rikkaus.

– Eteen on tullut monenlaisia elämänkohtaloita, joissa olen saanut olla mukana. Harvassa työssä se on samalla lailla mahdollista.

Toisin joitain työpäiviä hänkin vaihtaisi pois.

– Kun hoidettavana on pienten lasten vanhempi, jään miettimään, onko kaikella tarkoitus. Silloin olen taipuvainen ajattelemaan, ettei ihan kaikella ole.

Säännöllinen työnohjaus ja työyhteisön tuki ovat saattohoitotyössä jaksamisen kannalta tärkeitä.

– On lohdullista, että kaikkea ei tarvitse kantaa yksin. Eikä kaikkea tarvitse tietää, vaan aina voi kysyä työkaverilta tai lääkäriltä. Mottoni on, että olen ikuinen tettiläinen, työelämään tutustuja. Silloin on mokata ja pyytää sitten anteeksi, Lehtonen nauraa.