Maailma, jossa yritetään etsiä yhteistä ymmärrystä, on parempi kuin maailma, jossa vahvat syövät heikot, kirjoittaa Motiivin kolumnisti Juha Itkonen.
Kävin Unescon yleiskokouksessa. Niin kuin varmasti tiedätte, Unesco on Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö, jonka tarkoituksena on edistää rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä.
Tiedätte toki senkin, että yleiskokous on Unescon kerran kahdessa vuodessa kokoontuva ylin päättävä elin, jossa paikalla ovat edustajat kaikista 193:sta jäsenmaasta. Sanomattakin on selvää, että Unescon päämaja sijaitsee Pariisissa.
Vitsailen. Vaikka pidän itseäni koulutettuna ja melko ahkerasti yhteiskunnallisia asioita seuraavana kansalaisena, nämä faktat eivät vielä puoli vuotta sitten olleet kirkkaina mielessäni. Saatuani kutsun Suomen Unesco-toimikuntaan olen virkistänyt muistiani ja päässyt vähitellen kärryille.
Ensimmäisessä yleiskokouksessani olin silti urheilutermein opintomatkalla ellen kisaturistina. Pidin viestintäkomission kokouksessa pari Suomen puheenvuoroa. Ne olivat virkamiesten minulle etukäteen huolellisesti valmistelemia, ja jos olen rehellinen, en voi väittää ymmärtäneeni kaikkia suustani tulleita sanoja.
En ollut ennen istunut salissa, jossa ihmiskunnan moninaisuus olisi näyttäytynyt yhtä konkreettisesti.
Termit olivat uusia. Lyhenteet olivat uusia. Koko tilanne oli uusi – ikinä aiemmin en ollut istunut salissa, jossa ihmiskunnan kiehtova moninaisuus olisi näyttäytynyt yhtä konkreettisesti.
Ympärilläni kansainvälinen yhteistyö nitkahteli eteenpäin. Se näytti hitaalta, vaivalloiselta ja välillä mahdottomalta. Synkkiäkin ajatuksia välähteli mielessä. Mitä toivoa meillä on päästä sopuun isoista kohtalonkysymyksistä, vaikkapa hiilidioksidipäästöjen rajoittamisesta, kun ketään sitomattoman strategian yksittäisen pykälän sanamuodosta jäädään väittelemään tuntikausiksi?
Olisi helppoa olla kyyninen. Yhdysvallat ja Israel vetäytyivät Unescosta, ja Japani on uhannut lähteä. Samansuuntaista liikehdintää on havaittavissa koko YK:ssa ja muualla kansainvälisen yhteistyön rakenteissa. Tämä ei toimi, ihmiset sanovat. Tämä on hidasta, kallista ja tehotonta. Ja kukapa sen voisi kiistää, sitähän se on.
Mutta mikä on vaihtoehto? Kansainvälisen yhteistyön lopettaminen maailmassa, joka on kutistunut pienemmäksi kuin koskaan? Siinä nyt ei ole mitään järkeä. Se ei toimisi missään tapauksessa. Ihmiskuntaa kohtaavat haasteet eivät tunnusta kansallisvaltioiden rajoja, eikä yksikään täydellistä muutosta kaikkeen kerralla lupaava populisti tule niitä ratkaisemaan.
Niin työlästä kuin päätöksenteko yleiskokouksessa olikin, tunsin todistavani jotain kaunista ja ikävä kyllä mahdollisesti uhanalaista. Jotain sellaista, jonka arvoa ei ehkä tajua ennen kuin sen menettää. Maailma, jossa yhteistä ymmärrystä edes yritetään etsiä, on taatusti parempi kuin maailma, jossa vahvat syövät heikot ja jokainen on omillaan.