Kolumni: Sinä voit kääntää elämän juonen

Käteeni osui kirjastosta Laila Hirvisaaren Hiljaisuus.  Kirjan päähenkilö pikkutyttö Inga näkee sodan loppuvaiheessa jotakin niin hirveää, että muuttuu mykäksi. Hänen isänsä kuolee ja äiti katoaa, joten isovanhemmat alkavat huolehtia hänestä. Mutta minkälaista on elämä orpona, mykkänä ja ylimääräisen varpaan kanssa, joka panee nilkuttamaan?

Kylän lapset huutelevat perään: Linkku-Inkku, kukaan ei ala kaveriksi. Opettajakin, sodan jälkeen armeija-ammattilaisesta tehtäväänsä ryhtynyt, kiusaa ja antaa ehdot lukemisesta, vaikka Inga osaa lukea ja kirjoittaa paremmin kuin kukaan sillä luokalla. Hän alkaa hiipua epäreiluudesta, kalveta ja pelätä koulumatkaa. Kuitenkin kesävieraaksi saapunut poika auttaa ja saa Ingan elämä saa uuden, helpomman suunnan.

Liikutuin. Näin sieluni silmissä oman itseni pienenä koulutyttönä yli 50 vuotta sitten. Yhtenä päivänä hän hiihteli pikkusisarensa kanssa hämärtyvässä metsässä. Yhtäkkiä ladun vieressä makasi mies sarkatakissaan suullaan lumihangessa ja sukset jaloissaan. Kenellepä muulle lähteä tästä kertomaan kuin lähellä olevan koulun opettajalle.

Tämä ei usko tyttöjä,  ”vilkkaan mielikuvituksen tuotetta”, vaan laittaa heidän pimeyden selkään tarkistamaan, oliko se ruumis. Tytöt palaavat metsään, vauhti hiipuu,  eivät uskalla mennä lähelle. He huutavat kaukaa, ”ootko nää kuollu?” Koska kukaan ei vastaa, vain verivana on lumihangessa, he hirveällä vauhdilla suksivat takaisin koululle. Ruumis kannoillaan… ”Aukusti se oli, ja kuollut!” he  huutavat jo eteisestä.

Vielä kolmannen kerran opettaja vaatii heitä lähtemään metsään näyttämään hevosmiehelle paikkaa.  On jo ilta ja pakkanen kiristynyt. Isompi ei pysty, mutta pikkusisko lähtee. Luuvellin haju leijuu keittiössä opettajan kertoessa, kuinka jäätyneitä ruumiita ladottiin sota-aikana pinoon kuin kapakaloja. Mitä nyt yhtä ruumista pelkäämään! Lopulta hevosmies saapuu sisareni kanssa; reessä on Aukusti, jonka sauvaa pitelevä käsi on jäätynyt pystyyn.

Pitkän aikaa pidimme valoja yöllä, koska pelkäsimme. Emme niinkään kuolemaa, mutta sitä, ettei Aukusti päässyt taivaaseen, koska hän oli kirkosta eronnut.

Se oli silloin, mutta nyt, emmekö ole jo sivistyneempiä? Sama meno jatkuu: niin kouluissa kuin työpaikoillakin kiusataan edelleen. Peräti puolet kunta-alan työntekijöistä kertoo havainneensa tällaista vähintäänkin joskus, vaikka jatkuva kiusaaminen onkin harvinaista. Kiusaajina voivat olla esimies tai työkaverit. Kaiken kukkuraksi asiakkaatkin harjoittavat henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kielenkannat ovat höltyneet ja entistä rumemmin sanoin olemme siirtäneet huonon käyttäytymisen sosiaaliseen mediaankin. Omalla nimellämme nimittelemme ja herjaamme. Tämä jättää jälkensä, ei vain kohteeseen vaan itse tekijäänkin.

Miksi sitten kohtelemme toisiamme huonosti? Jos emme voi vaikuttaa myönteisin keinoin elämäämme tai työhömme, saatamme tehdä sen negatiivisesti, joko kääntämällä katseen sisäänpäin kuten sairastumalla tai kyynistymällä tai tulemalla avuttomiksi. Tai sitten ulospäin syntipukkien hakemisella tai aggressiivisuudella toisia kohtaan. Myös hierarkiat ja jatkuva kiire suoraviivaistavat käytöstämme.

Kirja päättyi hyvin, oikea elämäkin voi saa uuden juonen yhden ihmisen, vaikkapa sinun ansiostasi. Puutu peliin, jos havaitset huonoa kohtelua.  Kuitenkin, jaksat huolehtia toisista, jos voit itsekin hyvin.  Huolehdi siis itsestäsikin.

Marja-Liisa Manka
työhyvinvoinnin asiantuntija