Vielä 1990-luvulla Suomessa ei saanut kehottaa samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen. Onko media jumiutunut laman jälkeiseen aikaan, kysyy Motiivin kolumnisti, somevaikuttaja Joonas Pesonen.
Rakas joulupukki, ensi vuonna haluan nähdä mediassa itseni kaltaisia ihmisiä.
Olen 90-luvun tuotos, Disneyn muokkaama. Leikin lapsena Barbiella ja Kenillä, seurasin Britney Spearsin ja Justin Timberlaken liittoa ja katsoin Forresterien suhdesekoiluja. Teini-iässä seinääni koristivat eroottisesti poseeraavat Nylon Beatin Jonna ja Erin, jotka kertoivat rakastuneensa luuseriin.
Koulukirjojen, lelujen, laulujen, elokuvien ja tv-ohjelmien kuvasto oli hyvin heteronormatiivinen. Ei sitä silloin osannut nähdä ongelmana. Kaikki eivät vieläkään näe.
Reilut 20 vuotta myöhemmin sitä haluaisi kuvitella, että klassista heteroasetelmaa olisi haastettu ja olisimme menneet eteenpäin. Yritän kuumeisesti löytää itseni saduista ja otsikoista. Kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni, miksi prinssi ei vieläkään koskaan etsi prinssiä.
Onko valtaväestölle hankalaa käsitellä tarinoita, joista he eivät tunnista itseään?
Miksi minun tarinani on näkymätön? Miksi mediasta on vaikea löytää homoja? Onko valtaväestölle näin hankalaa käsitellä tarinoita, joista he eivät tunnista itseään?
Jopa hakukone löytää vain heteroita. Kun Googleen kirjoittaa hakusanat ”Prinssi etsii prinssiä”, saa vastauksen ”Tarkoititko: prinsessa etsii prinssiä”.
Disneyllä nähtiin vasta tänä vuonna ensimmäinen homoksi tulkittava hahmo, Luca, eikä hänenkään kohdallaan asiaa sanottu suoraan. Viime vuoden suomalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien hahmojen osuus oli tuoreen diversiteettitutkimuksen mukaan 1,6 prosenttia.
Laulaja Tuure Boelius on kertonut, että levy-yhtiö yritti estää hänen miestenvälisestä rakkaudesta kertovan kappaleensa Lätkäjätkä-Villen julkaisua. Villen olisi haluttu pussaavan tyttöä eikä poikaa.
Valtaväestöön kuuluville ihmisille ympäröivä maailma on aina tarjonnut esikuvia. Heillä on ollut lupa haaveilla. Silloin voi olla vaikea tunnistaa, millainen merkitys on representaatiolla eli erilaisten ihmisten sisällyttämisellä esikuvien joukkoon.
Median tehtävä on todentaa yhteiskuntaa, sitä, millaisia ihmisiä ja tarinoita meillä on. Parhaimmillaan se antaa mahdollisuuden unelmiin. Miten 15-vuotias Joonas olisi osannut unelmoida punaisesta tuvasta prinssinsä kanssa, kun kyseistä tarinaa ei tuntunut olevan olemassa?
Vuoteen 1999 asti Suomessa ei saanut kehottaa samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen. Onko media jumiutunut laman jälkeiseen aikaan? Niin kauan kuin media ei halua aktiivisesti kertoa kuin heteronormatiivisia tarinoita, on muutos jokaisen meistä vastuulla, etenkin lasten ja nuorten suuntaan.
Mitä jos antaisit tänä jouluna lahjaksi näkymän todellisuudesta sellaisena kuin se on? Sateenkaaren kirjavana, sellaisena, jossa prinssi voi löytää prinssinsä.