Kansalaisten oikeuksien rajoittamisessa on syytä olla tarkkana, koska vaarana on vapauden valuminen välitilan kautta pakkovallaksi.
Kun alkaa tuntua, että perhosta ammutaan haulikolla, yksittäinen kansalainen tekee omat johtopäätöksensä, kirjoittaa Tuomas Kyrö.
Noudatin kauppajonossa lattiaan tarroitettua turvaväliä. Takaa asteli mies, joka alkoi nostaa omia ruokiaan hihnalle. Sanoin olleeni hänen edellään.
– Sä vaan haaveilit siinä, mies vastasi.
Kerroin noudattavani turvaväliä niin kuin muutkin ihmiset.
– Se on suositus, mies sanoi. – Ei määräys.
Ei se silti oikeuta häntä kiilaamaan. Sain kuulla olevani joku v***n kaupunkilainen maisteri. Korjasin olevani kymppiluokkalainen ja puoliksi maalainen.
Mies ilmaisi vahvasti, ettei uskonut maskeihin, turvaväleihin eikä koko tartuntatautiin.
Mies ilmaisi vahvasti, ettei uskonut maskeihin, turvaväleihin eikä koko tartuntatautiin. Sanoin, etten itsekään nauti maskista, mutta kyse ei olekaan minusta vaan meistä kaikista. Olemme samassa veneessä ja kunhan noudatamme suosituksia, niin pääsemme epidemiasta nopeammin eroon.
– Minä en ole sun kanssa missään veneessä, mies sanoi ja oli oikeassa.
Emme olleet veneessä vaan kaupassa. Ei pitäisi puhua vertauksin.
Kotona mietin yhteistä venettä ja siitä pois jättäytynyttä miestä. Saako niin tehdä?
Yksilönvapaus, sananvapaus ja yrittämisenvapaus ovat tärkeimpiä arvoja. Jos valtio rajoittaa niitä, perustelujen on oltava aukottomat.
Sopeutumishäiriöinenkin ihminen on sopeutuvainen eläin.
Itse olin hyväksynyt talvesta 2020 alkaen vapauteni kavennuksia. Salivuoro vietiin, ravintoloihin ei päässyt, teatterit suljettiin tai niissä käymistä rajoitettiin. Menetin työmahdollisuuksia ja tuloja. Silti hyväksyin ja nielin. Olin valmis kärsimään hetken kaikkien kanssa. Vihollinen oli yhteinen.
Tein niin, vaikka suurimman osan elämästäni olen kapinoinut sääntöjä ja rajoituksia vastaan. En viihtynyt koulussa, asepalveluksessa tai päivätyössä. Armeijan psykiatri kirjoitti diagnoosiksi ahdistuksena ilmenevän sopeutumishäiriön. Olen pitänyt massoihin kohdistettuja rajoituksia luovuuden puutteena.
Sopeutumishäiriöinenkin ihminen on sopeutuvainen eläin. Ensin kehotettiin rajoittamaan liikkumista ja olemista kuukaudeksi, sitten kolmeksi ja samaa toistaen yli vuoden. Ensin suuri kertomus ja terveydenhuollon kantokyvyn vaatimus oli suojata vanhempia ikäluokkia. Kun heidät oli suojattu, tuli kohteeksi uudet ikäluokat.
Olinko sittenkin väärässä, oliko kiilaaja oikeassa? Näinkö yhteiskuntajärjestelmät valuvat vapaudesta välitilan kautta pakkovallaksi? Ihminen hyväksyy ylhäältä päin annettuja käskyjä ja rajoituksia, koska ne kuulostavat ainoilta mahdollisilta vaihtoehdoilta?
Väitän, että minä ja kiilaaja olemme sittenkin samassa veneessä. Mahtuisimme jopa lomalennolla vierekkäisille penkeille.
Mitä useampi kansalainen kokee, ettei ole samassa veneessä muiden kanssa, sitä enemmän vene heiluu. Siksi rajoitusten kanssa pitäisi olla tarkka ja kohdentaa niitä järkevämmin. Kun alkaa tuntua, että perhosta ammutaan haulikolla, yksittäinen kansalainen tekee omat johtopäätöksensä.
Aion edelleen pitää turvavälin, vaikka rokotussarja on täysi. Mutta käyn asiasta vakavaa keskustelua itseni kanssa maskin takana.
Illalla televisiouutisissa näytettiin kuvia Kabulin lentokentältä. Epätoivoisia ihmisiä tarrautui lentokoneen laskutelineisiin. He roikkuivat mukana, kunnes eivät pystyneet ja putosivat 300 metristä kiitorataan. Väitän, että minä ja kiilaaja olemme sittenkin samassa veneessä. Mahtuisimme jopa lomalennolla vierekkäisille penkeille.
Tuomas Kyrö on palkittu kirjailija, kolumnisti, käsikirjoittaja ja tv-panelisti. Hänet tunnetaan erityisesti luomastaan hahmosta Mielensäpahoittaja.