Tasaisina maailmanaikoina tarvitaan idealismia ja haaveilua. Kun ne lyövät päänsä reaalipolitiikan seinään, mitataan kykymme puolustaa itsellemme korvaamattomia asioita, kirjoittaa Motiivin kolumnisti, kirjailija Tuomas Kyrö.
Eräänä maanantaina covid-testi oli positiivinen. Siirryin mökille eristykseen ja lääkitsin itseäni katsomalla dokumentin Klitshkon veljeksistä Vitalista ja Vladimirista.
Heidän isänsä oli Neuvostoliiton ilmavoimien kenraalimajuri, joka osallistui Tshernobylin puhdistustöihin. Neuvostoliitto kaatui, pojat kasvoivat sekavassa Ukrainassa. Isä kuoli säteilyn aiheuttamaan syöpään 2011. Molemmista pojista tuli nyrkkeilyn maailmanmestareita ja miljonäärejä.
Voiman kautta Venäjällä on joko kaikki tai ei mitään.
Torstaiaamuna kuumetta oli 38,3 ja Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan tankein, hävittäjin, ohjuksin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on päästävä mökiltä kaupunkiin ja siirrettävä perhe turvaan. Missä kivääri, puukko ja kirves. Alkukantaisia ajatuksia, syvää raivoa. Kun hengittelin alkukiihkon pois, jumituin puhelimen, radion ja television informaatiosementtiin.
Yhtäkkiä kaikki on toisin
Miksi Venäjä käyttää niin suurta voimaa veljeskansaansa vastaan? Siksi, että sillä ei ole muuta. Voiman kautta sillä on joko kaikki tai ei mitään. Kaiketi se pyrki aiheuttamaan sokin, josta seuraisi nopea antautuminen ja komea voitonjuhla Punaiselle torille.
Ruuduista näkyi ikiaikaista sodan kuvastoa. Hämmentynyt siviiliväestö: eilen töihin, lapset tarhaan, illalla harrastuksiin. Sitten kaikki on toisin. Hämärällä maantiellä pienokaiset sylissä. Isät hyvästelemässä vaimon ja lapsen rautatieasemalla, sitten paluu puolustuslinjaan.
Äkkilähtö ei suuntaudu Kanarialle vaan rajan yli Puolaan.
Kuvat veivät ajatukset toiseen talviseen sotaan. Ylivoimainen vihollinen vyöryy tekaistulla syyllä maahan. Ihmiset pakenevat kotiseuduiltaan. Eilen pientilallinen tai viipurilainen, nyt evakko. Omaisuus kärryyn, juuttisäkkiin tai nahkaiseen laukkuun.
Nyt ihmiset vetivät perässään lentolaukkuja. Äkkilähtö ei suuntaudu Kanarialle vaan rajan yli Puolaan. Eilen kansalainen, nyt pakolainen.
Tahto voi ottaa puolustusvoiton
Avasin Twitterin. Siellä haastateltiin Kiovan pormestaria, nimeltään Vitali Klitshko. Sama mies, jota olin katsonut nyrkkeilydokumentissa, valmistautumassa vuonna 2013 MM-otteluun. Nyt hän oli suojavarustuksessa, valmiina tarttumaan aseeseen ja vetoamassa muiden maiden auttamishaluun.
Tätä kirjoittaessani sotaa on käyty neljä vuorokautta. En tiedä mikä on lopputulos, mutta Ukraina on osoittanut, että tahto voi ottaa puolustusvoiton materiaalisesta ylivoimasta. On se tapahtunut aiemminkin.
Mietin, mihin minä olen valmis. Pystynkö kriisiaikana muuhun kuin peukuttamiseen ja viisasteluun Twitterissä? Mitä minä olen valmis puolustamaan? Perhettäni, omaisuuttani, vapauttani. Mutta myös suomalaista yhteiskuntaa, joka on rakentunut vaikeisiin ilmasto- ja geopoliittisiin olosuhteisiin. Yksilöitämme, yrityksiämme, laitoksiamme.
Kirjastolaitos, koululaitos ja maanpuolustuslaitos ovat osa kokonaisuutta. Kova on olemassa pehmeän ansiosta ja sen suojaksi. Sama myös toisin päin. Tasaisina maailmanaikoina tarvitaan idealismia ja haaveilua, mutta kun ne lyövät päänsä reaalipolitiikan seinään, mitataan kykymme puolustaa itsellemme korvaamattomia asioita.
Tuomas Kyrö on palkittu kirjailija, kolumnisti, käsikirjoittaja ja tv-panelisti. Hänet tunnetaan erityisesti luomastaan hahmosta Mielensäpahoittaja.