Liikunta tuntuu suorittamiselta vain jos se tuntuu liikunnalta. Kiipeily ei tunnu, väittää työsuojeluvaltuutettu Otto Helpi. Hän on valloittanut sisä- ja kallioseiniä 20 vuotta.
Tilanne on tuttu painajaisunista, mutta nyt se on totisinta totta. Kuinka tässä oikein käy?
Sormet tarraavat kallion seinään hatarasti ja vapisten. Silti vasen jalka pitäisi uskaltaa kammeta yläviistossa piileskelevään pieneen rakoseen. Maa näyttää olevan hyvin, hyvin kaukana alhaalla. Päätä huimaa.
– Nyt vain molemmat jalat siihen keskelle, Otto Helpi huutaa alhaalta.
Hän tietää, mistä puhuu. Kun JHL:läisen Helpin ystävät pyysivät hänet 20 vuotta sitten kalliokiipeilemään, hän ei kahdesti miettinyt. Laji ei vielä ollut niin trendikäs kuin nykyään. Urheilullinen Helpi oli kuitenkin katsellut kiipeilyvideoita ja todennut, että helppo homma.
Solvallan kalliot Espoossa palauttivat hänet todellisuuteen – mäkeä ylös ei päässytkään noin vain. Siitä lähti sisukas intohimo kiivetä aina vain paremmin. Vuosien varrella harrastus on syventynyt elämäntavaksi, johon kuuluvat myös uusien reittien löytäminen, karttasovellukset ja kiipeilytermistön hallinta.
Nyt hänen kokemuksensa tulee käyttöön, jotta selviän ehjin nahoin ensimmäisestä ulkokiipeilystäni täällä Rollareilla, Mellunmäen kaupunginosassa Itä-Helsingissä.
Katso videolta, kuinka painajainen päättyi:
Ensimmäinen kiipeilysi ei mennyt ihan niin kuin olit ajatellut. Mikä sai aikaan sen, että sisuunnuit etkä lannistunut?
– Kiipeäminen oli paljon vaikeampaa kuin olin ajatellut. Totesin, että vaatii duunia pysyä seinällä. Olin aliarvioinut seinää.
Mutta olihan se kivaa päästä ylöspäin. Se palkitsee saman tien. Totesin, että mäkin haluun, täytyy harjoitella. Vähän myöhemmin tuntui sitten upealta, kun esimerkiksi pääsin Kvarnbyssä Kirkkonummella ensimmäistä kertaa ylös Lepakkomiehen frendi -reitin. Huomasin, että tämä on siisti juttu ja haluan tehdä tätä.
Sinulla on vahva urheilutausta. Olet harrastanut jenkkifutista ja nykyään muun muassa taekwondoa. Kuinka ne tukevat kiipeilyä?
– Varsinkin taekwondosta saa liikkuvuutta, joka on kiipeilyssä iso juttu. Kiipeily on kuitenkin herkkää ja vaatii muutakin kuin voimaa. Otteet ovat pieniä ja tasapainon kanssa oli alkuun hankaluuksia – tuntui, ettei niin pienissä otteissa pysy. Tekniikkaa piti siis opetella, ja saada sormi- ja käsivoimia, jotka kasvavat kiipeilyn ohella. Kun oikeisiin lihaksiin saa voimaa, homma on jo paljon helpompaa.
Aloin heti käydä kiipeilemässä kokeneempien kavereideni kanssa. Kävimme ulkona muun muassa Rollareilla Helsingissä ja sisällä Suomen vanhimmassa boulderluolassa Kauniaisissa.
Katso kuvasarja kiipeilyn vaiheista verryttelystä kukkulan laelle:
Boulderointi on sisäkiipeilyä ilman valjaita, ja sitä voi harrastaa yksinkin. Kiipeiletkö mieluummin yksin vai seurassa?
– Välillä käyn yksin, mutta usein kavereideni ja varmasti eniten puolisoni kanssa.
Kiipeily on sosiaalista, ja varsinkin boulderhallilla tulee juteltua paljon ihmisten kanssa. Hallilla on yhteisöllinen kulttuuri. Kun käyt jonkin aikaa kiipeämässä, huomaat, että samat tyypit ovat siellä usein. Jos et pääse jotakin reittiä, muut voivat opastaa.
Kuulun Kauniaisten kiipeilyseuraan. Olemme tehneet yhteisiä kiipeilyreissuja luontoon.
Mitä elämäsi osa-alueita kiipeily tukee?
– Ongelmanratkaisukykyä ja keskittymistä. Tyyneys ja rauhallisuus kehittyvät. Tasapainoa tulee huomaamatta lisää. Sormiin tulee paljon voimaa, ja tiukemmatkin purkit saa helposti auki!
Laji myös poistaa työn kuormitusta. Seinällä nollaan itseni muista ajatuksista. Siinä ei pysty ajattelemaan mitään muuta.
Kuinka paljon ja usein kiipeilet?
– Tällä hetkellä käyn seinällä pari kertaa viikossa – ulkokiipeily vie aikaa ja työssäkäyvällä perheellisellä aikaa on rajoitetusti. Kiipeilen tavallisesti tunnista pariin. Joskus olen mennyt neljää-viittä kertaa viikossa. Se on systemaattisempaa ja silloin pääsee eteenpäin ihan eri tavalla.
– Kyllähän se syö, kun yrität hinkata reittiä ja sitten tulee kaveri, joka pääsee sen alkulämmittelynä.
Viisi päivää viikossa on toki paljon, mutta siitäkin palautuu. Maksimia ei voi tehdä koko ajan, mutta 70–80 prossaakin vie eteenpäin.
Onko matkan varrelle sattunut takapakkeja?
– Välillä on ylikunto iskenyt, ja toisinaan sormiin ja jalkapohjiinkin tulee murtumia. Olen joutunut pitämään taukoa ja teippailemaan murtuneita kohtia, mutta aina en malta antaa niiden parantua vaan palaan liian pian kiipeilemään. On ollut isompaakin vaivaa. Olkapää lähti kerran sijoiltaan. Oli vaikeaa vahvistaa lihaksia olkapään ympärillä enkä lopulta meinannut uskaltaa kurotella sillä kädellä normaalisti.
Pisin taukoni oli noin puolitoista vuotta, kun lapsi syntyi. Siinä ajassa paras terä, herkkyys ja lihasvoima katoavat – tietää, mitä pitäisi tehdä, muttei kulje samalla lailla. Siinä menee oma aikansa, ja kyllä se siitä sitten lähtee taas.
Lue lisää: Pika-aituri Nooralotta Nezirille elämä on tässä ja nyt:”Urheilen itseni, en kenenkään toisen vuoksi”
Miten kestät turhautumista, kun ei sujukaan niin kuin toivoisi?
– Kyllähän se syö, kun yrität hinkata reittiä ja sitten tulee kaveri, joka pääsee sen alkulämmittelynä. Mutta vain hyväksyä oma taso, ja se, että joinakin päivinä kulkee paremmin ja joinakin huonommin.
Miten kannustaisit arkaa ummikkoa kiipeilemään?
– Jos haluat kokeilla kiipeilyä ensimmäistä kertaa, eri puolilta Suomea löytyy lukuisia sisähalleja, joista saat vuokrata välineet. Henkilökunta auttaa sinut kyllä jyvälle, miten homma hoituu.
Boulderoinnista tai itsevarmistavista köysiradoista on matalin kynnys aloittaa. Voit mennä hallille yksin etkä tarvitse aiempaa kokemusta. Boulderointia kannattaa kokeilla silloinkin, jos korkeat paikat eivät ole sinun juttusi.
Seinillä näkee kaikenlaisia ihmisiä. Boulderkeskuksessa käy henkilö, joka löysi kiipeilyn kahdeksankymppisenä. Lähes kuka tahansa voi mennä koska tahansa kokeilemaan lajia.
Mitä harrastus maksaa?
– Lajia pääsee kokeilemaan 15–20 eurolla, etkä tarvitse mitään omia välineitä! Jatko riippuu paljon siitä, kuinka paljon rahaa lajiin haluaa laittaa kiinni. Yleensä rahaa menee seura- ja hallijäsenyyksiin sekä kiipeilykenkiin. Ostan noin neljät kengät vuodessa. Valjaat säilyvät pitkään mutteivät ikuisesti. Köydetkään eivät kestä loputtomiin putoamisia. Minulla menee lajiin keskimäärin 70–150 euroa kuussa, jos mukaan lasketaan kaikki kulut. Toisaalta onhan vaikka lätkä vielä kalliimpi harrastus. Harrastaminen maksaa aina.
Jotkut käyttävät enemmän ja matkustavat kiipeilyreissuille Norjaan tai Ranskan Fontainebleuhun. Itse en ole tehnyt varsinaisia kiipeilymatkoja, mutta olen käynyt kiipeilemässä Norjassa, Irlannissa, Saksassa ja Skotlannissa lomareissujen yhteydessä. Kiipeilykengät on helppo ottaa mukaan.
Paras ja haastavin paikka kiivetä?
– Paras on kaunis Kauhalan alue Kirkkonummella, siellä on monipuolisia reittejä. Sieltä löytyy myös jääkiipeilysektori. Jääkiipeilyä kannattaa kokeilla talvella, se on oikeastaan aika yksinkertaista!
Haastavimpia ovat sellaiset boulderpaikat, joissa on niin kovia reittejä, että hyvä kun pääsee alkuunkaan. Että olipa kiva nähdä, se oli tässä tällä kertaa.
Iskeekö kilpailuhenki, jos kiipeilet jonkun kanssa?
– Kun kaverin kanssa tekee samaa reittiä, onhan se kivaa katsoa, kuka pääsee ekana. On myös hauskaa ottaa kampustelukilpailu, eli mennä reitti käsillä ilman jalkoja. Se on hyvä voimatreeni.
Riittääkö kiipeily ainoaksi lajiksi?
– Kiipeily on monipuolista, eivätkä huiput harrasta muuta. Mielestäni on kuitenkin hyvä pitää urheilupaketti vaihtelevana. Taekwondossa on pakko venytellä, jolloin sitä ei tarvitse kiipeilyn ohessa tehdä niin paljon.
Mitkä ovat tärkeimmät tavoitteesi?
– Aina voi hioa tekniikkaa paremmaksi, samoin voimaa ja kestävyyttä. Vähän niin kuin töissä: aina on kehitettävää, jotain uutta mitä opiskella.
Kyse on itsensä voittamisesta. En ole koskaan treenannut niin täysillä, että pärjäisin esimerkiksi kilpailuissa. Norjassa olisi Tromssan liepeillä paljon kiivettävää. Suomessa Haukkavuorella on useita reittejä, joita en vielä ole mennyt. Se on Etelä-Karjalan korkein paikka!
On mieletön fiilis päästä reitti ensimmäistä kertaa ylös, kun sitä on yrittänyt kauan ja aluksi se on tuntunut aivan mahdottomalta.
