Ratakelaaja Leo-Pekka Tähti kelasi ensimmäisen täysmaratoninsa 15-vuotiaana. Sitten hän saavutti lähes kaiken, minkä suomalainen urheilija voi.
Kelauspyörä on ratakelaaja Leo-Pekka Tähden tärkein kilpakaveri. Sen on kehittänyt hänen isänsä eikä tehdasvalmisteisista ole vielä löytynyt nopeampaa.
Tähti, 36, heilauttaa itsensä ketterästi auton penkiltä pyörätuolin istuimeen. Hän nappaa takakontista kovassa käytössä olleen kelauspyörän mukaansa ja työntää sitä kohti Porin stadionia.
Kelaustuolin lisäksi mukana on kahdet hanskat, joiden mustunut pinta kertoo kelatuista kilometreistä. Tähti on valmistanut ne itse omiin käsiin sopiviksi.
Hän on saavuttanut käytännössä kaiken, mitä paraurheilija voi – ja enemmän kuin lähes yksikään suomalainen urheilija ylipäätään. Tie huipulle on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin helppo.
Ja vaikka Tähti on tuonut paraurheilulle näkyvyyttä, vammaisurheilijoiden asema on edelleen haastava.
Koripallojoukkue kasvatti
Liikkuminen ja urheilu ovat olleet osa Leo-Pekka Tähden elämää lapsuudesta lähtien. Synnynnäinen selkäydinvamma ei haitannut menoa, kun hän yhtenä porilaisen kaveriporukan jäsenistä osallistui pihapiirin jääkiekkopeliin.
Yläasteikäisenä liikunta muuttui tavoitteellisemmaksi, kun fysioterapeutti vei hänet euralaisen Rauman Basketin pyörätuolikoripallojoukkueen harjoituksiin.
Kelaustuoli on Leo-Pekka Tähden tärkein kilpakaveri.
– Joukkue oli aikuisten SM-sarjan huippuja ja koostui lähinnä maajoukkuetason pelaajista. Se oli hyvä kasvuympäristö 12–13-vuotiaalle. Opin paljon urheilusta ja harjoittelusta ja näin, miten omasta vammastakin voi heittää hurttia huumoria, Tähti muistelee.
Myös kelaaminen kiehtoi urheilijanalkua. Televisiosta hän seurasi yleisurheilun Kultaisen liigan huippukilpailuja, joissa 1 500 metrin kelaus oli toisinaan näytöslajina. Haaveissa oli olla vielä joskus mukana kansainvälisellä huipulla.
Luokkatoverinsa Villen kanssa Tähti teki kymmenen kilometrin lenkkejä koulun jälkeen – Ville juosten, Leo-Pekka tavallisella pyörätuolilla kelaten. Vuonna 1998 kaksikko päätti osallistua Euran puolimaratonille. Tähti voitti kaverinsa noin kymmenellä minuutilla. He olivat 15-vuotiaita.
– Kilpailuun osallistui myös muita kelaajia, jotka huomasivat minut ja urheilijan lahjani. Parin päivän päästä Voitto Korhonen, yksi kovista vanhan luokan kelaajista, tarjosi minulle omaa kelaustuoliaan. Näin sain kunnon välineen. Laitoin hanskat käteeni ja lähdin pyörätielle testaamaan.
Vielä samana kesänä Tähti kelasi elämänsä ensimmäisen täysmaratonin ajassa 2 tuntia 32 minuuttia.
Pitkiltä matkoilta sprintteriksi
Vuosituhannen vaihteessa Tähti tajusi vähitellen, että urheilusta oli tulossa hänelle ammatti. Vuonna 2000 hän osallistui Göteborgissa ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihinsa, jonne saapui paljon myös saman vuoden paralympialaisiin valmistautuvia kilpailijoita.
– Göteborgissa tein ensimmäisen Suomen ennätykseni. Kuukausi kisan jälkeen sain kutsun maajoukkueleirille. Siellä pääsin näkemään suomalaisia paralympiaurheilijoita. Tuolloin yleisurheilun paramaajoukkue koostui lähinnä heittäjistä, kelaus lajina oli vielä kovin uusi.
Jo vuotta myöhemmin Tähti matkasi Euroopan mestaruuskisoihin Sveitsiin.
Aluksi Tähden matkavalikoima oli laaja, sprintistä maratoniin. Esimerkiksi Göteborgissa hän kelasi kaikki matkat satasesta kymppitonniin. Tämä tarkoitti seitsemää starttia kahdessa päivässä. Sveitsissäkin hän osallistui 100, 200, 400, 800 ja 5 000 metrin matkoille.
Vuonna 2002 tiimiin astui valmentaja Juha Flinck, joka ensimmäiseksi laittoi Tähden valitsemaan sprintin ja pitkän matkan väliltä. Olisi ollut mahdottomuus pysyä huipulla kaikessa.
– Päätös oli kuitenkin helppo. Jo Sveitsin EM-kisoissa sata metriä oli selkeästi minun lajini, Tähti muistelee.
Uusi valmentaja toi harjoitteluun lisää järkeä. Suurin muutos oli levon merkityksen kasvu. Aiemmin Tähti oli saattanut kelata 25 kilometriä aamulla ja saman verran illalla – ja koko ajan täysillä. Nyt harjoittelumatkat lyhenivät ja mukaan tuli myös voimaharjoittelua. Väliin lisättiin lepoa.
Alussa tämä merkitsi sitä, etteivät Tähden ajat enää parantuneet samalla tavalla kuin aiemmin.
– Omat odotukseni olivat turhan korkeat. Vuonna 2003 aloin jo miettiä, pitäisikö antaa valmentajalle potkut, kun kehitys jäi junnaamaan paikallaan. Onneksi en tehnyt hätiköityjä päätöksiä.
Odottaminen kannatti. 2004 oli Tähden uran ensimmäinen huippuvuosi, ja hän palasi Ateenan paralympialaisista 100 ja 200 metrin kultamitalistina. Myös ennätys parani kahdella sekunnilla edellisestä vuodesta.
Elämässä menestys merkitsi isoa muutosta. Suuri yleisö ja media kiinnostuivat ja ruokakauppareissulla hän saattoi törmätä omaan kuvaansa iltapäivälehden kannessa. Tämä tuntui urheilijasta oudolta.
Ateenan jälkeen Tähti on ollut arvokisojen satasella lähes voittamaton. Tähän mennessä hänellä on liki 30 arvokisamitalia. Hänen hallussaan on 100 metrin ratakelauksen maailmanennätys 13,63, jonka hän kelasi Lontoon paralympialaisten välierässä.
”En kyllästy voittamiseen”
Tähden kaulassa on hopeinen ketju, jossa on viisi laattaa. Neljässä niistä lukee paralympiakaupungin nimi: Ateena, Peking, Lontoo ja Rio.
Jokainen laatta muistuttaa Tähteä menestyksestä ja mitaleista. Viides on vielä tyhjä. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, siihen kirjataan vuoden kuluttua Tokio merkiksi seuraavasta paralympiavoitosta.
Leo-Pekka Tähti on saavuttanut lähes kaiken, mitä omassa lajissaan voi. Silti hän innostuu kuin pieni poika puhuessaan kelaamisesta ja kilpailemisesta.
– En kyllästy voittamiseen ikinä. Uskon, että vielä tämän ikäisenäkin pystyn kelaamaan entistä kovempaa. Kehityin viime vuonna 200 metrillä niin paljon, että maailmanennätys on enää parin kymmenyksen päässä. Se motivoi.
Kehityin viime vuonna 200 metrillä niin paljon, että maailmanennätys on parin kymmenyksen päässä. Se motivoi.
Tähti istuu katsomon penkillä ja katsoo Porin stadionin kenttää, jolla on treenannut lapsesta saakka. Hän toteaa, että arvokisavoittoon liittyy valtavasti tunteita. Mestaruuden jälkeen olo on tyhjä ja nollaamiseen menee pari kolme viikkoa. Sitten katsotaan jo tulevaan.
Myös tappio kilpakentillä motivoi.
– Dohan MM-kisoissa 2015 jäin satasella hopealle. Se antoi hirveästi potkua seuraavan vuoden Rion paralympialaisiin. Myös valmentaja sanoi, että tappio teki meille molemmille hyvää, Tähti toteaa.
Heti kilpailun jälkeen tunnelmat eivät olleet yhtä positiiviset.
– Tappio oli ensin iso shokki, mutta onneksi pääsin aika nopeasti sen yli. Muistaakseni taisin jopa hymyillä palkintojen jaossa.
Jännitys tuo flow-tilan
Toistuvista voitoista huolimatta kilpailutilanne ei ole läpihuutojuttu edes maailman nopeimmalle. Tähteä jännittää ennen kisoja – nykyisin jopa enemmän kuin ennen.
– Osa jännityksestä johtuu ehkä median tuomista paineista ja odotuksista, mutta kyllä minä itse asetan kaikkein pahimmat paineet. Vuonna 2012 paukutin Lontoon paralympialaisissa nykyisen maailmanennätyksen ja silti olin äärettömän hermostunut ennen finaalia.
Ennen kilpailua jännitys näkyy esimerkiksi ruokahaluttomuutena tai oksettavana olona.
Jos en jännitä, olen vain epävarma.
– Olen myös silloin jossain määrin epäsosiaalinen eli haluan olla omissa oloissani ja vetäytyä muilta ihmisiltä.
Olo helpottaa vasta kisapaikalla sijaitsevalla harjoituskentällä, jossa urheilijat lämmittelevät ennen omaa suoritustaan. Silloin Tähti sanoo rauhoittuvansa ja useimmiten ymmärtävänsä, että voi olla maailman paras. Myös valmentajan muutamat kannustavat sanat auttavat jännityksen lievittämiseen.
Toisaalta Tähti myöntää, että ilman kisajännitystä oma suoritus ei ole läheskään niin hyvä.
– Jos en jännitä, olen vain epävarma. Jännitys tuo tarvittavan flow-tilan.
Paraurheilijalta vaaditaan enemmän
Kun Leo-Pekka Tähti aloitti reilu 20 vuotta sitten urheilu-uraansa, oli suomalainen parayleisurheilu lapsenkengissä.
– Mietin silloin, että kunpa jonain päivänä olisin julkkis ja ihmiset noteeraisivat minut urheilusaavutusteni vuoksi. Silloin kuitenkin tuntui, ettei se ole paraurheilijalle mahdollista.
Vuosien saatossa tilanne on muuttunut ja Tähden saavutuksia seurataan mediassa tiiviisti.
– Vuonna 2004 tuli iso muutos. Kesäolympialaiset olivat menneet Suomelta huonosti ja minä puolestani voitin kultaa. Yhtäkkiä media nosti minut jalustalle ja kiinnostus kasvoi räjähdysmäisesti.
Jo silloin pohdittiin, voisiko paraurheilijasta tulla vuoden urheilija. Tarvittiin kuitenkin 12 vuotta, ennen kuin Leo-Pekka Tähden saavutukset palkittiin. Vuonna 2012 hän jäi vielä ilman, vaikka toi Lontoosta jälleen paralympiakultaa. Asiasta nousi polemiikki.
– Otin keskustelun aika neutraalisti, vaikka kyllä minua ensin harmitti. Tuntui siltä, että olin menettänyt ainoan mahdollisuuteni tulla valituksi. Olin ihan varma, että neljä vuotta myöhemmin Riossa joku toisi olympiakultaa, mikä menisi paralympiavoiton edelle.
Niin ei kuitenkaan käynyt, ja 2016 Tähden menestys palkittiin.
– Lopulta aika oli kypsynyt. Titteli kertoo, että paraurheilun arvostus on noussut, mutta edelleen paraurheiijan pitää näyttää enemmän kuin vammattoman urheilijan.
Tähti ottaa esimerkiksi Matti Suur-Hamarin, joka taituroi itsensä lumilautailussa kulta- ja pronssimitalistiksi Etelä-Korean Pyeongchangissa viime vuonna.
– Eikä hän silti mahtunut edes Vuoden urheilija -listalla top kymppiin. Tämä kertoo kokonaiskuvasta.
Sponsorien hankkiminen on vaikeaa
Tähden mukaan vammaisurheilijoiden resurssit ovat viime vuosien aikana parantuneet selvästi. 2000-luvun alkupuolelta lähtien vammaisurheilijat ovat kuuluneet opetusministeriön urheilija-apurahajärjestelmään yhdessä vammattomien urheilijoiden kanssa.
Vammaisurheilijoiden kriteereitä on kuitenkin kiristetty muutaman vuoden aikana.
– Moni on ollut sitä mieltä, että paraurheilijat saavat liian helposti urheilija-apurahaa. Minusta tällä hetkellä jokainen täyttä apurahaa saava paraurheilija on täysin oikeutettu siihen.
– Suurin vammaisurheilun ongelma on sponsoreiden saaminen.
Toimintaedellytyksiä on parantanut myös monen paraurheiluliiton sulautuminen vastaavaan vammattomien lajiliittoon.
– Suurin vammaisurheilun ongelma on sponsoreiden saaminen. Oma tilanteeni on ollut vakaa Ateenasta lähtien, mutta monella muulla tilanne ei ole yhtä hyvä. Urheilija-apuraha on käytännössä se, jolla minä elän ja sponsorituloilla taas rahoitan urheiluni.
– Voin olla tyytyväinen, jos kauden jälkeen talouteni jää edes vähän plussan puolelle. Useasti olen ollut miinuksella.
Tähti uskoo, että talousasiat ja sponsorien puute ovat monelle paraurheilijalle suurin este edetä uralla. Välinekustannukset ovat suuret – esimerkiksi yksi kelaustuoli maksaa noin 4 000 euroa.
– Vanhemmat eivät ihan helposti lähde hankkimaan vain kokeilumielessä 15-kesäiselle nuorelle kelaustuolia.
Ennakkoluuloja on yhä
Vammaisurheilijat kohtaavat onneksi yhä vähemmän ennakkoluuloja, toteaa Tähti.
Silti hän sanoo edelleen kuulevansa tarinoita, joissa esimerkiksi sokealle urheilijalle ei järjestetä mahdollisuutta osallistua yleisurheilukilpailuun.
– Usein sanotaan, että on liian vaikeaa, vaikka oikeasti tarvittaisiin vain yksi ylimääräinen startti.
Henkilökohtaisesti Tähti ei enää törmää ennakkoasenteisiin, toisin kuin uransa alussa.
– Silloin oli esimerkiksi vaikeuksia löytää valmentajaa. Ihmisillä oli asenteita eikä kukaan oikein tiennyt lajista mitään.
Myös seuraan liittyminen oli hankalaa.
– Aika monessa porilaisessa seurassa vastaanotto oli todella nihkeää. Lopulta Porin Tarmo lähestyi minua ja toivotti tervetulleeksi.
Tähti on edustanut seuraa koko uransa ajan.
Vuosi kerrallaan
36-vuotiaana Leo-Pekka Tähti tietää, ettei hänellä ole enää monta vuotta urheilu-uraa jäljellä. Tokion ensi vuoden olympialaiset ovat päätavoite, sen jälkeen ura jatkuu vuosi kerrallaan.
Nykyisin Tähti arvostaa myös kotona olemista. Aikaa uran ulkopuolisiin harrastuksiin ei jää, mutta välillä huippu-urheilija innostuu kokkaamaan tai lukemaan. Myös matkustaminen olisi hänestä kivaa.
Tähti on vähitellen valmistautunut kilpailu-uran jälkeiseen elämään. Hän on miettinyt oman yrityksen perustamista.
– Olen 15 vuotta ollut enemmän tai vähemmän oman itseni pomo eli saanut tehdä sitä, mitä haluan. Olen luonteeltani kunnianhimoinen, siksi yritysmaailma kiinnostaa. Yritykseni liittyy varmasti jollain tavalla urheiluun, mutta pääasia on, että tuleva työ on mielekästä ja sellaista, josta saisin suunnilleen samanlaisia kicksejä kuin urheilu-urastani.
Hän suoritti kolme vuotta sitten valmentajan ammattitutkinnon ja uskoo, että valmennus on osa hänen elämäänsä jatkossa.
– Haluan auttaa nuoria ja olla aktiivisesti mukana, jotta meillä olisi menestyjiä tulevaisuudessakin.