Oikea ravinto ja riittävä liikunta ehkäisevät osteoporoosia tehokkaimmin. Jos sairaus on kuitenkin jo aiheuttanut luunmurtumia, tarvitaan työ- ja toimintakyvyn ylläpitoon esimerkiksi fysioterapeutin antamaa yksilöllistä ohjausta.
Noin 300 000 suomalaista sairastaa osteoporoosia, suuri osa tietämättään. Arviolta joka kolmas yli 50-vuotias nainen ja joka viides mies saa jossain vaiheessa osteoporoottisen murtuman.
Osteoporoosi on luuston sairaus, jossa luun tiheys ja laatu ovat heikentyneet niin, että 
murtumariski on kasvanut. Se on vuosittain osasyynä noin 30 000–40 000 sellaisessa luunmurtumassa, jossa luu on saattanut murtua vähäisestä kompastelusta tai aivastuksesta, eli tilanteessa, jossa terve luu ei murtuisi.
Mistä sitten voi tietää sairastavansa osteoporoosia? Riskiryhmään kuuluvat muun muassa vaihdevuosi-ikäiset naiset sekä alipainoiset eli ne, joiden painoindeksi on alle 18,5. Kohonneesta riskistä voi kertoa myös se, että äidillä tai isällä on ollut lonkkamurtuma. Usein epäilys sairastumisesta herää kuitenkin vasta murtuman jälkeen, mutta hyödyllisintä olisi löytää sairastuneet esimerkiksi työterveyshuollossa jo ennen murtumia ja työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä.
– Tärkeintä on estää ensimmäinen osteoporoottinen murtuma, sanoo yleislääketieteen erikoislääkäri Ari Rosenvall.
Terveelliset elintavat lääkkeenä
Luuston kuntoon voi vaikuttaa parhaiten pitämällä huolta riittävästä kalsiumin, proteiinin ja D-vitamiinin saannista sekä harrastamalla monipuolisesti ja säännöllisesti liikuntaa. Ohje pätee sekä luustoltaan terveisiin että osteoporoosiin sairastuneisiin.– Osteoporoosiin sairastunut voi jopa puolittaa oman murtumariskinsä noudattamalla ravitsemus- ja liikunta- ohjeita, Rosenvall neuvoo.
Terveen aikuisen tulee saada vuorokaudessa noin 800 milligrammaa kalsiumia ja 10 mikrogrammaa D-vitamiinia. Proteiinin tarve määräytyy painon mukaan; esimerkiksi 70-kiloinen henkilö tarvitsee 90 grammaa proteiinia vuorokaudessa.
Osteoporoosiin sairastuneella kalsiumin tarve on selkeästi korkeampi, noin 1000–1500 milligrammaa vuorokaudessa.
– Sairastuneiden veren D-vitamiinipitoisuus tulee määrittää verikokeella, jonka perusteella säädetään kunkin potilaan luustolle riittävä D-vitamiinilisän määrä, Rosenvall toteaa.
Liikunnassa tulisi suosia sellaista liikuntaa, jossa on mukana iskuja, suunnanmuutoksia ja tärähdyksiä. Hyviä lajeja ovat esimerkiksi tanssi, juoksu ja pallopelit. Myös kuntosali ja jumppa ovat hyvää luustoliikuntaa, jossa lihas vääntää luuta. Lisäksi uinti ja pyöräily vähentävät luunmurtuman vaaraa, vaikkeivät erityisesti lisää luumassaa. Hyötyliikuntaakaan ei tule unohtaa osteoporoosin ehkäisyssä!
– Liikunnan tulisi olla monipuolista ja säännöllistä, mutta samalla myös hauskaa, jotta siitä tulee säännöllistä, Rosenvall muistuttaa.
Äärimmäisyyksiinkään ei kannata mennä.
– Tunti liikuntaa lujittaa luustoa, mutta toinen tunti huonontaa sitä.
Jos ravinto ja liikunta eivät riitä jo todetun osteoporoosin hoitoon, voi lääkäri määrätä luumassaa lisääviä lääkkeitä.
Myös miesten sairaus
Luuston kuntoon tulee kiinnittää huomiota aina, mutta erityisesti silloin, jos kuuluu osteoporoosin riskiryhmään. Riskiin vaikuttavat elintapojen lisäksi perintötekijät ja monet sairaudet, kuten nivelreuma, tulehduksellinen suolistosairaus, keliakia, tyypin 1 diabetes,
kilpirauhasen tai lisäkilpirauhasen liikatoiminta sekä krooninen maksa- tai munuaissairaus. Myös syöpähoidot ja kortisonilääkityksen pitkäaikainen käyttö saattavat haurastuttaa luita. Hoitavan lääkärin kanssa onkin syytä keskustella myös luustoterveydestä.
– Vaikka osteoporoosi mielletään usein naisten pulmaksi, siihen sairastuvat myös miehet. Esimerkiksi eturauhassyöpää sairastavien on hyvä tiedostaa myös osteoporoosin riski.
Tehokas seulonta tarpeen
Suomalaiset jäävät työeläkkeelle keskimäärin hieman alle 61,1-vuotiaina, mutta eläkeikää on korotetaan jatkuvasti. Koska osteoporoottiset murtumat lisääntyvät merkittävästi 70 ikävuoteen mennessä, ne saattavat eläkeiän kohotessa näkyä yhä useammin myös työpaikoilla.
– 60–70-vuotiailla on merkittävästi suurempi riski kohdata osteoporoottisen murtuman aiheuttamaan työkyvyttömyyttä.
Rosenvall toivookin, että työterveyshuollossa seulottaisiin nykyistä tehokkaammin esiin etenkin naisvaltaisten työpaikkojen osteoporoosiriskissä olevat.
– Tällöin he voisivat parantaa luustoterveyttään ja estää murtumat, sanoo Rosenvall.
Hyvä ergonomia on a ja o
Osteoporoosia sairastava voi periaatteessa tehdä mitä työtä tahansa, kunhan työergonomiasta pidetään huolta.
– Hyvä ergonomia on tavallistakin tärkeämpää, jos henkilöllä on todettu osteoporoosi, mutta murtumia ei ole vielä tullut. Kenenkään ei pitäisi esimerkiksi nostaa taakkoja kumaralla selällä kiertäen, mutta osteoporoosia sairastavan tulee muistaa tämä erityisesti, Ari Rosenvall opastaa.
Rosenvallin mukaan fyysistä työtä tekevän olisikin tärkeää saada esimerkiksi työfysioterapeutilta ohjeet siitä, millaisia liikeratoja voi tehdä turvallisesti. Vielä tarkempaa ohjausta tarvitsevat ne, joilla on osteoporoottisia murtumia ja lisäksi esimerkiksi nivelrikko.
– Joskus työpaikoilla saatetaan tarvita myös yksilöllisiä ergonomisia ratkaisuja.
Osteoporoosin aiheuttamasta ennenaikaisesta eläköitymisestä tai työkyvyttömyydestä ei ole tilastotietoa, koska murtumat ja niiden jälkiseuraukset merkitään usein jollakin muulla kuin osteoporoosista kertovalla diagnoosikoodilla.
– Usein työikäisten osteoporoottisia murtumia aiheutuu sellaisille henkilöille, joilla on muitakin terveysongelmia. Monesti on vaikea määrittää, mikä on syy ja mikä seuraus.
Rosenvall ei usko, että osteoporoosi yksin aiheuttaa kovinkaan usein työkyvyttömyyttä.