Rap-artisti Rebekka Kuukka eli Yeboyah, 24, saattaa saavuttaa aseman, johon kukaan hänenlaisensa ei ennen ole Suomessa päässyt. Yeboyahin nousu ajoittuu hetkeen, jona etniset vähemmistöt ovat viimein tekemässä läpimurtoa populaarikulttuurin valtavirtaan.
Yeboyah. Mustalla tussilla kirjoitettu nimi kiiltää tuoreena Tavastia-klubin takahuoneen seinässä Helsingissä.
Rockluolan tahmainen bäkkäri on kerännyt tapetikseen muusikoiden puumerkkejä 50 vuoden ajan. Joukossa on pieniä nimiä ja supertähtiä – ja lähes kaikki ovat valkoihoisia miehiä. Yeboyahin nimikirjoitus on paitsi 24-vuotiaan rap-artistin reviirimerkki, myös signaali muutoksesta.
Suomalainen populaarikulttuuri monimuotoistuu vihdoin. Vähemmistöihin kuuluville muusikoille, elokuvan- ja teatterintekijöille, näyttelijöille ja kirjailijoille alkaa viimein järjestyä näkyvyyttä levylistoilla, roolijaoissa ja palkintogaaloissa. Lisäksi musiikin miehisissä linnakkeissa, jopa machokulttuurin kyllästämässä hiphopissa, on yhä enemmän tilaa naisille.
Takana on vuosikymmenten käymistila. Yeboyahin nousu asettuu pitkän kehityksen taitoskohtaan.
Hän on tullut yhä näkyvämmin esiin muutaman vuoden ajan, ensin pienen piirin tuntemana dj:nä ja räppärinä, sitten valtakunnallisesti kuuluvana äänenä, joka kritisoi naisia ja vähemmistöjä syrjiviä yhteiskunnan rakenteita. Samalla hänen musiikkinsa on saavuttanut yhä suuremman yleisön.
Uranuurtajan asema ei aina ole ollut helppo.
– Kun julkaisin ensimmäisen singleni Broflaken (2017), pelkäsin, hän sanoo.
No way, José, ei toi tommonen käytös oo oukei. Ota vastuu omista teoistas, omista keloistas, omista ehdoistas. Ota hetki happee, mieti mikä sun henkistä kasvuu tehostais. Arkipäivän seksismiä suomiva julkaisu sai Yeboyahin pelkäämään, että hän menettää ystävänsä, etenkin miehet.
– Silti sisälläni asui pakko tehdä se. Tiesin, etten pysty elämään elämääni, jos en puhu asioista niin kuin koen ne.
Vastaanotto oli valtava helpotus: tätä on odotettu. Yeboyah ymmärsi osuneensa teemoillaan juuri oikeaan hetkeen.
Katso videolta, minkä tärkeän asian Yeboyah oppi varhaisessa työpaikassaan siivoojana:
”Jengi kattoo maahan ja kävelee mun ohi”
Yeboyah, oikealta nimeltään Rebekka Aili Kuukka, kutsuu itseään omaelämäkerralliseksi artistiksi. Musiikissaan hän puhuu kielenkärkiä säästelemättä yhteiskunnan vääryyksistä, usein henkilökohtaisella tasolla.
Palottelen sut kirveel mun takaboxiin, joku huutaa mulle Hakaniemen toril. Jengi kattoo maahan ja kävelee mun ohi, hän kertaa todellisia tapahtumia kappaleessaan Mitä tarviit (2021).
Rebekka Kuukka on Ruoholahden kaupunginosassa kasvanut monilahjakkuus, joka on lapsesta asti tanssinut, musisoinut, näytellyt ja tehnyt mallin töitä. Yeboyah taas on kaavat rikkova artisti, joka ei epäröi tylyttää konservatiiveja.
– En ole tietoisesti erottanut Rebekkaa ja Yeboyahia, mutta olen alkanut huomata, että heissä on pieni ero. Lavalla sisäinen Rebekka-lapseni tulee jostain esiin ja saa Yeboyahin heittäytymään.
Kuukka on yhdistelmä kilttiä suorittajaa ja kovaksikeitettyä kapinallista. Jännittävä ristiriita ulottuu hänen ulosantiinsa. Tavastian takahuoneessa Kuukka laukoo tulisia feministisiä kärkiä kasvoillaan lempeä hymy. Kameran edessä hän ottaa tilan haltuunsa karismastaan tietoisena, mutta puhuu seuraavana hetkenä siitä, kuinka on kyseenalaistanut oman arvonsa.
Itsevarmuus on ansaittu työllä. Kuukka joutui jo nuorena nousemaan taustaan ja sukupuoleen kohdistuvan vähättelyn ja syrjinnän yläpuolelle. Hän epäili sekä lahjojaan että kelpaavuuttaan ihmisenä eikä uskaltanut paljastaa kenellekään, että muusikon ammatti oli ollut hänen unelmansa lapsuudesta asti.
Pieni Rebekka joutui kaupungilla rasististen huutelujen kohteeksi. Hän osasi jo silloin pitää puolensa, muttei ymmärtänyt, mistä haukkuminen johtuu.
– Feminismi sai minut tajuamaan, että rasismi ei ole henkilökohtaista.
Aikuisena hän ymmärsi, että rasismi ei ole henkilökohtaista. Ratkaisevassa roolissa oli intersektionaalinen feminismi, viime vuosina valtavirtaan levinnyt feminismin uusi aalto, jonka perusarvo on kaikkien ihmisten yksilöllisen identiteetin kunnioittaminen.
– Feminismi sai minut tajuamaan, että vika ei ole minussa vaan yhteiskunnan rakenteissa. Aloin ymmärtää, miksi tyypit eivät vaikkapa halunneet seurustella kanssani, vaan halusivat vain ”kokeilla”. Toisaalta oli niitä, jotka halusivat minut kumppanikseen, koska sovin heidän brändiinsä.
Yhteiskunnallisuuden Rebekka Kuukka omaksui lapsena. Äiti, kuvataiteilija Raakel Kuukka, ja tytär kiersivät maailmaa taiteilijaresidensseissä. Välillä käytiin mielenosoituksissa. Lapsi oppi, että maailma on täynnä erilaisia ihmisiä, identiteettejä ja elämäntapoja.
Yksi alemmuudentunnon syy oli esikuvien puute. Kun Kuukka oli lapsi, ainoa suomalainen hänen näköisensä idoli oli Lola Odusoga. Muita joutui hakemaan ulkomailta. Missy Elliotin ja M.I.A:n kaltaiset artistit opettivat, ettei räppääminen ole valkoisten ja poikien yksinoikeus.
Kuukan äidinpuoleiset isovanhemmat ovat Karjalan evakkoja ja isä Ghanasta. Yeboyahista on tullut nuoren afrosuomalaisuuden keulakuva, jonka osaksi on langennut puhua yhä uudestaan rasismista, seksismistä ja feminismistä. Joskus se kyllästyttää, sillä hän käsittelee musiikissaan paljon muitakin asioita. Nuoren mustan naisen tekemä taide nähdään yhä erityistaiteena eikä tasavertaisena muun taiteen kanssa.
– Valehtelisin jos väittäisin, ettei ulkopuolisten suhtautuminen kiinnosta.
Yeboyah on silti koputellut rikki popkulttuurin lasikattoja yksi toisensa jälkeen. Vuonna 2019 Elovena-ep toi hänelle Emma-ehdokkuuden. Valtavirran pop-ikonit Maija Vilkkumaasta Herra Ylppöön ovat pyytäneet Yeboyahin rinnalleen esiintymään. Tammikuussa hän solmi sopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa.
Kuukan suhtautuminen valtavirran hyväksyntään on ristiriitainen. Sitä tarvitaan, mutta sen ei saisi antaa määrittää tekemistä.
– Valehtelisin jos väittäisin, ettei ulkopuolisten suhtautuminen kiinnosta. On siistiä, että purat jonkun tunteesi musiikkiin ja se resonoi johonkuhun. Minulla ei kuitenkaan ole pakkomiellettä päästä listaykköseksi enkä välttämättä usko, että se voi Suomessa vielä tapahtua. Jonain päivänä kyllä.
Läpimurto Satulinnaan
Vain elämää -sarja on valkoisen suomalaisuuden pyhä linnake. Satulinnan ovet eivät ole auenneet yhdellekään ei-valkoiselle. Iskelmäpuolelta tarjolla olisi esimerkiksi pitkän uran luoneita romaneja, uuden popmusiikin eri genreistä taas ei-valkoisia artisteja, joilla on yhtä merkittävät meriitit kuin monella sarjaan kelpuutetulla valkoisella.
Joulukuussa 2020 Satulinnan lasikatto sai särön. Yeboyah vieraili Vain elämää -talon lounaspöydässä laulamassa Mariskaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Satulinnan lavalla nähtiin ei-valkoinen artisti.
Yeboyah ajautui epämukavuusalueelleen, kun joutui laulamaan räppäämisen sijaan.
– En ollut ikinä laulanut edes koulun kevätjuhlissa, ja nyt pyydettiin laulamaan koko kansan teeveeseen. Tein sen osittain siksi, etten ollut ikinä nähnyt siellä mun näköistä ihmistä, hän kertoo.
Turvallisen tilan utopia
Yeboyahin maailma on turvallinen kaikille ihmisille. Musiikkivideoilla eritaustaiset, eri sukupuoliin kuuluvat ja kaikenvartaloiset ihmiset ovat yhtä perhettä. Elovena-videon (2019) kesäkestit ovat unenomainen piipahdus rakkaudelliseen rinnakkaistodellisuuteen.
– Elovena oli utopia: mitä jos minun ei tarvitsisi puhua rasismista eikä minua nähtäisi ruskeuden tai naiseuden kautta. Että mitä jos vain olisin? Sitten Elovenasta tuli ihmisten silmissä poliittinen, koska olen tässä kohdassa historiaa ja yhteiskuntaa.
Suomi on tulvillaan ei-valkoisia räppäreitä, mutta – yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta – he ovat jääneet sivuun valtavirrasta, valkoisten varjoon. Suomirap vieraantui jo alkutekijöissään yhdysvaltalaisista juuristaan. Mustien amerikkalaisten hiphop haastoi valtarakenteet, mutta Suomessa lajityyppi rakentui valkoisten miesten säyseälle egopörhistelylle.
Suomen hiphop-skenessä on Kuukan mukaan yhä paljon sovinismia ja rasismia.
– Välillä joudun kysymään itseltäni, miten voin antaa kaikkeni lajille, joka sortaa minua. Se on viha-rakkaussuhde – mutta viha on polttoaine muutokselle.
Kuukan johtonuorana on: lyö ylöspäin, älä alaspäin. Se tarkoittaa, että hän haastaa ihmiset, jotka ovat päättävässä asemassa eikä niitä, jotka ovat häntä haavoittuvammassa asemassa.
– Rapissä on alusta asti ollut se ongelma, että lyödään ylöspäin vaikka kritisoiden poliisiväkivaltaa mutta silti kohdellaan naisia alentavasti.
Hyvä veli -kerhot suohon
Nyt on munlaisten vuoro räppää sedät suohon, Yeboyah ilmoittaa kappaleessa Mitä tarviit (2021).
Sedät ovat valta-asemassa olevia portinvartijoita, jotka päästävät sisään vain omanlaisiaan.
– Hyvä veli -kerhot. Levy-yhtiösedät, joilla on rahaa ja valtaa, Rebekka Kuukka selittää.
Hän tähdentää, että setien joukossa on hyviä tyyppejä, jotka auttavat häntäkin uralla eteenpäin. Kritiikki kohdistuu valta-asemansa väärinkäyttäjiin ja tytöttelijöihin, joista myös Kuukka on saanut osansa. Se on johtanut huijarisyndroomaan: Ei minusta voi olla tähän, kun muut niin sanovat.
– Kredi-videoni (2021) sai heti Youtubessa kommentin, että mene takaisin keittiöön. Jo alkuaikoina, kun kyselin missä pääsisin räppäämään studiolle, jengi suhtautui vähättelevästi. Onneksi on ollut ennakkoluulottomia tyyppejä kuten artistiystäväni Hassan Maikal, joka varasi minulle heti studion ja sanoi, että hei, minä äänitän ja masteroin ja miksaan sinulle tämän.
Tärkeintä on rakkaus
Tämän vuoden alussa Yeboyah teki jälleen uuden läpimurron: hän allekirjoitti levytyssopimuksen jättiyhtiö Sonyn kanssa.
Enää hänen ei tarvitse hoitaa julkaisuprosessia alusta loppuun omin voimin. Rebekka Kuukan mukaan levy-yhtiöt ovat tarjonneet erilaisia sopimuksia, mutta vasta Sony osoitti aitoa halua panostaa häneen.
Suuren talon voima voi tuoda Yeboyahille ennennäkemättömän näkyvyyden valtavirrassa. Särmät eivät siitä pehmene. Jos Sony olisi halunnut taskulämpimän popparin, se olisi palkannut jonkun muun.
– En aina haluaisi puhua rasismista. Mutta jos puhun, voi olla että seuraavan skeneen tulevan mustan mimmin ei enää tarvitse.
– Välillä kysyn itseltäni: Miten voin antaa kaikkeni lajille, joka sortaa minua? Se on viha-rakkaussuhde.
On hetkiä, jolloin Kuukka tietää, että hänen taiteellaan on todellista voimaa. Instagramissa fani kertoi, että on alkanut vähentää hiustensa suoristamista Yeboyahin ansiosta. Afrohiuksiin liittyvä häpeä oli siis vaihtumassa ylpeydeksi.
– Aloin lähes itkeä. Tuntui, että okei, nyt voin jäädä eläkkeelle.
Eläkevuodet saavat vielä odottaa. Debyyttialbumin on määrä ilmestyä syksyllä. Se on nuoren naisen kasvutarina, kertomus itsevarmuuden löytämisestä. Jos korona suo, ehkä Yeboyah palaa silloin Tavastian lavalle, ensimmäistä kertaa itsenäisenä artistina.
Sinä iltana tila on turvallinen kaikenlaisille ihmisille.
– Kaikista tärkeintä on, että minut nähdään ihmisenä, joka välittää läheisistään. Rakkaus on tärkein mittari sille, mitä elämässä haluan.