JHL:läinen koulunkäynninohjaaja Sandra Sirviö, 28, on omistanut elämänsä tanssille. Hän on tanssinut viisivuotiaasta saakka, ja tanssi on myös vaikuttanut hänen ammatinvalintaansa.
Olen tanssinut niin kauan kuin muistan. Myös äitini on tanssinut pienestä asti ja hän perusti Energy Dance Center -tanssiyhdistyksen ennen syntymääni. Minun piti alkaa tanssia täyttäessäni kolme, mutta siitä ei tullut oikein mitään – halusin liikaa huomiota. Siksi jouduin odottamaan siihen, kunnes täytin viisi. Silloin aloitin välinevoimistelun. Osallistuin ensimmäiseen kilpailuuni seitsemänvuotiaana.
Olen kilpaillut lähinnä diskotanssissa, mutta myös showtanssissa ja disco freestylessä, joka on akrobatialla rikastettua diskotanssia. Aloin vetää tanssitunteja kerran viikossa ollessani neljäntoista. Kun lopetin kilpailemisen 21-vuotiaana, viikkotuntimääräni lisääntyi. Nykyään opetan lähinnä showtanssia.
Tanssitunteihin sovitettava työ
Ohjaan kahta tanssituntia tiistai-iltaisin ja neljää perjantai-iltaisin. Kerran viikossa minulla on tunteja Siuntiossa. Tanssijat aloittavat perustunneista ja harjoittelevat hiukan tekniikkaa. Kun he ovat saavuttaneet riittävän tason, he voivat alkaa harjoitella kilpailuja varten. Monet tanssijat osallistuvat melkein kaikille tunneille.
Minusta tuli koulunkäynninohjaaja siksi, että halusin työn, jonka voisi sovittaa yhteen tanssituntieni kanssa ja koska pidän lasten ja nuorten kanssa työskentelystä. Koulu alkaa kello 9 ja loppuu kello 15. Minulla ei voisi olla työtä, joka edellyttäisi työskentelyä iltaisin.
Toimin myös tuomarina disko-, show-, jazz- ja nykytanssin kilpailuissa. Olen käynyt suomalaisen tuomarikoulutuksen ja jatkokoulutuksen. Toimin myös tanssijärjestö World Artistic Dance Federationin, WADF:n, kansainvälisenä tuomarina. Olen ollut tuomarina noin viisi vuotta. Takana on yhdeksäntoista tuomaroitua kilpailua niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
”Minulla ei voisi olla työtä, joka edellyttäisi työskentelyä iltaisin.”
Showtanssissa tanssijat esiintyvät yksin, kaksin tai ryhmässä. Heillä pitää olla teema ja heidän tulee esittää jotain hahmoa: eläintä, satuhahmoa tai henkilöä. Kokonaisuudesta pitää muodostua kertomus. Musiikin lajilla ei ole väliä ja tanssityyli on vapaa. Jokaisen täytyy olla luova ja ilmaista itseään vahvasti.
Lähden useimmiten liikkeelle musiikista tehdessäni koreografioita. Saan ideoita musiikista. Soolo- ja duokappaleet ovat noin kaksi minuuttia pitkiä ja ryhmien kappaleet ovat kolmeminuuttisia. Otan tietysti huomioon tyttöjen persoonan, heidän vahvuutensa ja heille sopivat asiat. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita teemaa valittaessa. Minulla on tapana kysyä tytöiltä, haluavatko he iloisen vai surullisen teeman; mikä tuntuu heistä luontevalta? He kertovat avoimesti, mikä tuntuu sopivalta. On tärkeää, että he pitävät tanssista ja heillä on näyttämöllä hauskaa.
Aina mukana kilpailuissa
Kilpailuissa tanssijoilla pitää olla omat, teemaan sopivat asut. Suunnittelen asut yhdessä tanssijoiden kanssa. Yritämme löytää esiintymisvaatteita netistä tai käymme ompelijalla. Showtanssiasut eivät maksa yhtä paljon kuin diskoasut. Minulla on ollut asu joka maksoi 1 600 euroa, koska siinä oli niin paljon Swarovski-kristalleja. Hyvän showtanssiasun voi kuitenkin löytää jo 20 eurolla. Kilpailuissa hiuksiin tehdään kampaus ja tanssijat meikataan.
Olen aina mukana kilpailuissa. En pystyisi jäämään kotiin. Kisamatkat ovat vieneet minut Viroon, Ruotsiin, Norjaan, Tšekkiin, Slovakiaan, Venäjälle, Puolaan ja Saksaan.
Olen seurannut joidenkin tyttöjen tanssiuraa kuusivuotiaista lukioon. Heistä tulee vähän kuin toinen perhe. Tytöt ovat menestyneet hienosti Suomessa ja ulkomailla. Jotkut ovat olleet EM-finaalissa WADF-kilpailuissa ja tuoneet kotiin mitaleja sekä EM- että MM-kisoista, joten hyvin on mennyt. Vietän melkein enemmän aikaa tanssijoitteni kuin ystävieni kanssa.
On hienoa nähdä, miten suojattini kehittyvät ja kasvavat ja miten heidän persoonallisuutensa muuttuvat iän karttuessa. Kun joku pärjää kisoissa, olen hänestä ylpeä. Kun ryhmä onnistuu, on kyse jaetusta onnesta.
Tanssin kautta olen saanut elinikäisiä ystäviä. Tanssista on myös tullut työ, se on minulle elämäntapa. Melkein kaikki, mitä teen, liittyy jotenkin tanssiin. Jos en opeta, seuraan usein äitini tunteja.
Jos voisin, työskentelisin pelkästään tanssin parissa. Näin pienessä kylässä ei kuitenkaan ole mahdollista saada kasaan tarpeeksi paljon tunteja elättääkseen sillä itsensä.