Suomi 100: Onneksi olkoon
100-vuotiaat Lyyli ja Suomi!

Vantaalainen Lyyli Lehijoki on yhtä vanha kuin Suomi. Hän on rakentanut nyrkit taikinassa sitä hyvinvointi-Suomea, jonka paljasjalkainen kasvatti imatralainen Marko Tiihonen, 27, on. Mikä heitä yhdistää? Entä erottaa?

Jos ollaan tarkkoja, on Lyyli Lehijoki noin seitsemän kuukautta vanhempi kuin Suomi-neito. Hän syntyi 28.4.1917 Iisalmen maalaiskunnassa.
Nykyään Suomi kuuluu niihin maihin, joissa lapsikuolleisuus on maailman pienimpiä. Tilanne oli ihan toinen Suomen itsenäistyessä, sillä tuolloin joka kymmenes lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä.
Myös Lyyli Lehijoen lapsuudenkodissa kävi kuolema: kuudesta lapsesta kaksi menehtyi keskosina. Vähällä oli, ettei hänkin kuollut synnytyksessä.
– Kun en meinannut millään syntyä, määräsi babuška viemään äidin Iisalmen sairaalaan. Kolmella hevosella mentiin, kertaa Lehijoki vanhemmilta kuulemaansa tarinaa.
Kun lapsi lopulta saatiin kohdusta, se sinersi. Lääkäri Martti Halonen käytti kylmää vettä, taputti hartioihin ja puhalsi ilmaa keuhkoihin. Kovan työn jälkeen tyttö oli vinkaissut.
– Siihen Halonen oli tokaissut, että tällä lapsella ei ole jumalan henkeä vaan minun henkeni.
Hyvä henki se on ollut, hyvä ja sitkeä.

Koulu jäi kahteen luokkaan

Lyyli Lehijoki rollaattorin kanssa
Pieni mutta sitkeä, sellainen on Lyyli Lehijoki. Eläkkeelle jäätyään hän toimi aktiivisesti Vantaan sotaveteraaneissa ja Tikkurilan Martoissa.

Lyyli Lehijoki syntyi maanviljely-Suomeen, sonkajärveläisen lampuotilaisen Kalle Partasen perheeseen. Lampuoti tarkoittaa maanviljelyyn tarkoitetun kokonaisen tilan vuokraajaa.
Lampuodit erosivat torppareista, jotka olivat vuokranneet vain osan vuokranantajan tilasta taksvärkkiä vastaan. Mäkitupalaisten kohtalo oli vielä kovempi, sillä heillä oli vain asuntotontin verran vuokramaata mutta ei yhtään viljelyä varten.
Lehijoki oli yhdeksän, kun perhe osti pakkohuutokaupasta oman tilan, Pellonpään. Pieni se oli, muutama hehtaari maata, hevonen, lehmiä ja jokunen lammas.
1920-luvulla lasten elämä ei ollut pelkkää leikkiä ja letunsyöntiä. Aamulla kouluun ja sen jälkeen kotiin lypsämään lehmiä, juottamaan vasikoita ja kantamaan puita ja vettä.
– Olin hyvä koulussa. Pelkäsin, ettei vaan kukaan mene minusta yli, eikä mennytkään.
Lupaavasti alkanut koulutie jäi vain kahteen luokkaan.
– Pyysin Ameriikan-tädiltä rahaa lainaksi, jotta olisin päässyt edes kauppakouluun, mutta hän kysyi, ”millonkas sinä tyttörukka maksat takaisin”. Opiskelu olisi ollut kaikkein rakkainta.
Sen sijaan Lehijoki pääsi piiaksi Kattilaharjun tilalle Kuopioon ja kävi sieltä käsin rippikoulun.

Ei luoja laiskoja elätä

Lyyli Lehijoki teki suurimman osan työurastaan Helsingin Auroran sairaalan keittiössä ja leipomossa. Ennen pääkaupunkiin muuttoaan hän ehti kuitenkin työskennellä kuopiolaisella Saastamoisen sahalla. Se ei ollut tyypillinen paikka naisille.

naisen kädet
Lyyli Leijoki aloitti työnteon ennen rippukoluikää. Näillä käsillä on lypsetty lehmiä ja vaivattu taikinaa.

– Joku tuttu kirjoitti isälle, että tytön maine menee sahalla. Isä haki minut takaisin kotiin.
Helsinkiin Lehijoki päätyi sisarensa jalanjäljissä 30-luvun puolivälissä – kuten monet maalaistytöt, joita houkuttivat siistit sisätyöt, paremmat ansiot ja mahdollisuus itsenäiseen elämään.
– Sisko työskenteli Aurorassa, mutta seurusteli nurmijärveläisen miehen kanssa ja hankki miehen kotikunnasta työpaikan. Äidille hän kirjoitti, että sairaalan keittiössä olisi paikka Lyylille.
Vuonna 1930 oli yleisesti laskettu palkkoja, ja se voimisti työväestön yhteen liittymisen tarvetta. Jo seuraavana vuonna perustettiin Suomen Kunnantyöntekijäin liitto (SKL), eli Kunta-alan ammattiliiton ja nykyisen JHL:n edeltäjä.
Vuonna 1933 liitto sai uuden alaosaston, johon myös Lehijoki liittyi vuonna 1937.
– Keittäjien palkka oli mitä oli, 202 silloista markkaa. Ammattiosaston kautta saatiin hiukan helpotusta elämään, hän kertoo.
Kipeästi korjaamista vaatineita epäkohtia olivat 10–12-tuntisiksi venyneet työpäivät, kahden viikon vuosiloma ja perin outo käytäntö, jonka mukaan kaupungin palkkalistoilla oleva nainen menetti työpaikkansa avioiduttuaan. Yhdistyksen pöytäkirjojen mukaan ”kaupungin kunnalliset elimet myönsivät naisille ’naimaluvan’ vuonna 1939”. Sen jälkeen naiset saivat asua yhdessä aviomiestensä kanssa menettämättä työpaikkansa.

Sirpaleita taikinakulhossa

Lyyli Lehijoki ja Karii Nenonen
Lyyli Lehijoki yhdessä Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenosen kanssa. Tämä kutsui kaikki 100-vuotiaat vantaalaiset juhlavastaanotolle.

Elokuussa 1939 Lyyli Partanen meni vihille Niilo Lehijoen kanssa. Ennusmerkit eivät olleet hyvät, sillä vain pari kuukautta myöhemmin mies lähti Jalkaväkirykmentti 11:n mukana rintamalle. Kallion ja Sörnäisten reserviläisistä koottu ”ässärykmentti” kokoontui Harjun ruumishuoneella, ja sen määränpää oli Kannaksella sijainnut Kuolemajärvi.
Aviomiehellä oli onni matkassa: hän selvisi talvisodasta ehjin nahoin. Jatkosodassa Niilo Lehijoen molemmat veljet kaatuivat, ja loppuajaksi hänet komennettiin huoltojoukkoihin kuljettamaan ruokaa ja ruumiita.
Kotirintamalle jäänyt Lyyli Lehijoki jatkoi työtään Auroran sairaalan keittiössä. Helppoa se ei ollut, sillä ruokittavana oli satoja haavoittuneita sotilaita ja toisinaan ruokaa piti tehdä lähes syömäkelvottomista aineksista.
Myös ilmapommituksia sai pelätä. Venäläisten 
8. marraskuuta 1942 pudottama lentopommi tappoi kerralla 51 ja haavoitti 120:tä.
– Kerran pullataikinan teko jäi kesken, kun piti juosta pommisuojaan. Kun palasin kotiin, olivat ikkunat rikki ja lasinsirut taikinassa, Lyyli Lehijoki muistaa.

Oma tupa, oma lupa

Lehijokien ensimmäinen tytär Terttu syntyi 1940. Sotien jälkeen perhe kasvoi vielä kahdella tytöllä, Ullalla ja Margareetalla.
Nykyisenkaltaisia äitiys- ja perhevapaita ei ollut, ja niinpä Lyyli Lehijoki palasi pian synnytysten jälkeen takaisin Auroraan. Sinne oli perustettu sairaalan oma leipomo, jossa hän jatkoi lähes eläkepäiviinsä asti.
Aviomies oli maalari ja työskenteli pitkään Pasilan konepajalla.
– Niilo oli jämpti ja työteliäs. Helkkarin hyvä mies, innostuu Lehijoki.
Avioparin jämptiydestä ja ahkeruudesta kertoo se, että he hankkivat kättensä töillä parikin tonttia,
toisen Keravalta ja toisen Ala-Tikkurilasta. Jälkimmäiselle Niilo Lehijoki rakensi perheelleen talon vuonna 1950. Onnea kesti vuoteen 1992, jolloin mies kuoli.
Kun Lyyli Lehijoelta kysyy elämästä, hän puhuu työstä. Sitä on riittänyt.
– Olisi minusta ollut enempäänkin kuin keittiöön ja leipomoon. Nuorena haaveilin tiedeurasta. Politiikka olisi voinut olla toinen vaihtoehto.

Pilkettä silmäkulmassa

Lyyli Lehijoki ja tytär Ulla Karttunen
Tytär Ulla Karttunen on poikennut tervehtimään äitiään Foiben palvelutaloon, jonne Lyyli Lehijoki muutti syksyllä 2017. Siihen asti hän asui kotonaan Tikkurilassa.

Millaiset ihmiset elävät satavuotiaiksi? Hyvät geenit ovat perusta, samoin monipuolinen ravinto sekä turvallinen ja tasapainoinen lapsuus. Ja tietysti hyvä tuuri, jotta ei kuole liikenteessä tai muuten tapaturmaisesti kesken ikänsä.
Gerontologi Antti Hervonen huomasi tutkiessaan yli 90-vuotiaita tamperelaisia tervaskantoja, että optimistisesti elämään suhtautuvat, hyvällä itsetunnolla ja huumorintajulla varustetut elävät todennäköisesti pidempään kuin muut. Juuri sellaiset kuin Lyyli Lehijoki.
Esimerkin huumorintajusta saa, kun kysyy, miten hän aikoo juhlia itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.
– Minä kun niin pelekään, että se Sauli kutsuu minut kylään!
Elämän päättymiseen Lehijoki suhtautuu 100-vuotiaan tyyneydellä.
– Kun lääkäri kysyi, jarrutellaanko kuoleman lähestyessä, minä vastasin, ettei jarrutella. On tätä nähty.

Uusi polvi, uudet uhat

Marko Tiihonen
Imatralainen Marko Tiihonen on JHL:n Kaakkois-Suomen nuorisojaoston puheenjohtaja.

Kun Marko Tiihonen syntyi Lappeenrannan 
keskussairaalassa 11.3.1989, oli Lyyli Lehijoki ollut eläkkeellä jo viisitoista vuotta. Pienestä pitäen Tiihosen sukupolvi on päässyt nauttimaan monista mahdollisuuksista, joista aiemmin ei osattu edes haaveilla. Toisaalta taas nuoruutta ja kasvua aikuiseksi varjostivat tyystin erilaiset uhat.
– Terrori-iskut vetävät mietteliääksi, mutta en jätä lomareissua tekemättä siksi, että pelottaisi. Sellainen käytös pelaisi suoraan uhittelijoiden pussiin, hän sanoo.
Tiihonen varttui Imatralla kokkina ja tarjoilijana työskennelleen äitinsä ainoana lapsena. Vanhemmat olivat eronneet hänen ollessaan pieni, ja isäänsä ja sisaruspuoliinsa hän tutustui vasta aikuisena.
Lapsuudesta Tiihonen muistaa kerrostalon pihan, jossa leikittiin ympäri vuoden säällä kuin säällä.
– Tunsin olevani turvassa enkä pelännyt mitään, en edes vajaan kymmenen kilometrin päässä hajoamispisteessä ollutta Neuvostoliittoa.
Tiihosen lapsuuden parhaat asiat, kuten perjantai-sauna

tai järveen pulahtaminen, olivat ilmaisia. Isot hankinnat mietittiin yksinhuoltajataloudessa tarkkaan, ja viikkorahan saaminen edellytti osallistumista kotiaskareisiin.
Koiran ulkoiluttamista ja roskien vientiä voi tuskin verrata siihen, mitä aiempien sukupolvien lapsilta vaadittiin. Muutoksesta on kiittäminen hyvinvointi-Suomea ja ennen muuta peruskoulua.
– Sain koulusta hyvät edellytykset yhteiskunnassa toimimiseen ja vaikuttamiseen.

Kahvihuoneen ainoa mies

Marko Tiihonen
Marko Tiihonen toimii koulunkäynninohjaajana Imatralla.

Yläasteen jälkeen Marko Tiihonen meni lukioon. Opiskelumotivaatio lopahti kuitenkin kirjoituksia edeltävänä syksynä.
– Heitin haaveet teologian tai psykologian opinnoista ja harkitsin jopa lukion keskeyttämistä. Äiti sai minut toisiin ajatuksiin muistuttamalla, että kurssikirjat on hankittu puoleksitoista vuodeksi eteenpäin.
Tiihosesta tuli ylioppilas rimaa hipoen. Parin mutkan jälkeen hän päätyi opiskelemaan lapsi- ja perhetyötä ja on valmistumisen jälkeen työskennellyt päiväkodeissa ja kouluissa.
– Koen palvelevani kotimaata ensisijaisesti hoitamalla ja ohjaamalla sen tulevaisuuden toivoja. Parasta on seurata nuorten kehitystä ja saada siitä vielä palkkaa.
Toisinaan Tiihonen on ollut työpaikan kahvihuoneen ainoa mies, mutta hän ei ole antanut sen haitata.
– Olen saanut tehdä elämänvalintani suhteellisen vapaasti. Työkaverit eivät sukupuoleeni erityisesti reagoi, mutta pienimmät lapset saattavat katsoa hiukan kummeksuen.

Jo vuosia pätkätöissä

Marko Tiihonen
Matko Tiihonen suunnittelee yhteisöpedagogin opintoja, jos määräaikainen työ ei jatku.

Vuosia jatkuva pätkätyökierre on tuttua kolmikymppisille – niin myös Marko Tiihoselle. Tämänhetkinen työsopimus Ruokolahden Kirkonkylän koululla umpeutuu kevään korvalla, mutta hänellä on varasuunnitelma, jos jatkoa ei kuulu.

– Haluaisin jossain vaiheessa jatkaa opiskelua. Eniten kiinnostavat yhteisöpedagogin opinnot, jotka valmentavat töihin järjestöissä tai lastensuojelussa.
Tiihosen unelmissa on myös oman perheen perustaminen. Etelä-Karjalasta hän ei kuitenkaan ole valmis lähtemään kuin väliaikaisesti. Sen sijaan matkustaminen kiinnostaa, etenkin jos kohteena on Japani.
– Harrastan jujutsua ja japanilaista miekkailua. Olisi hienoa päästä käymään lajien syntyseudulla.

Kun ei muusta tiedä

Tiihosen molempien vanhempien isoisät olivat sodassa. Sodista tai Suomen itsenäistymisestä ei lapsuudessa puhuttu, ja koko aihe tuntuu hänestä vaikeaselkoiselta.
– Itsenäisyys on mahdottoman hieno asia, mutta sitä on vaikea käsittää, kun ei muusta tiedä.