Suomessa elää jopa satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät tule palkallaan toimeen. Heitä kutsutaan työssäkäyviksi köyhiksi, ja kaksi kolmasosaa heistä on naisia. Mikä ajaa naisia köyhyyteen ja kuka maksaa palkkaköyhyyden viulut?
Pauliina, pienen pohjanmaalaisen kaupungin lähihoitaja, on palaamassa työhön parin viikon sairausloman jälkeen. Loman syynä ei ole kuitenkaan ollut korona, vaan akuutti stressihäiriö. Pauliinan perheeseen kuuluu kolme kouluikäistä lasta, joista kahdella on diabetes.
– En voi tosin sanoa, että töihin paluu tuntuisi hirmu mukavalta. Olen nyt ollut kymmenen vuotta vanhusten kotihoidossa, ja sinä aikana työ on muuttunut ihan valtavasti, hän huokaa.
Mitä Pauliina tarkoittaa? No, paitsi sitä, että asiakkaita tulee vain lisää, myös sitä, että jo valmiiksi pienipalkkaista työtä halpuutetaan entisestään.
Pauliinan tuntipalkka on tällä hetkellä 13,48 euroa, mutta kiire on aivan toista luokkaa kuin ennen. Helpottaisi, jos hän kykenisi suhtautumaan asiakkaisiinsa “olen täällä vain duunissa” -pohjalta, mutta Pauliina sattuu olemaan kiintynyt moniin hoidettaviinsa.
Itse asiassa hän uumoilee, että työehtoja kiristetään juuri kutsumukseen vedoten.
– Taannoin työnkuvasta otettiin pois pyykinpesu… Tuntuu pahalta, kun välillä tekisi mieli pestä asiakkaan petivaatteet. Mutta olen kovettanut itseni, muuten en ehtisi seuraavaan paikkaan.
Jatkuvaa stressiä
Vaikka asiasta ei pidetä julkisesti meteliä, ihmisiä roikotetaan määräaikaisissa pesteissä, eikä Pauliina ole poikkeus. Valmistumisensa jälkeen hänet rekryttiin seitsemän vuoden ajan vain määräajaksi, mutta nyt hänellä on virka.
Kun kaupungit järjestyivät hyvinvointialueiksi, hänen palkkansa nousi hitusen. Siitä huolimatta Pauliinan on hamstrattava vuoroja, joissa voi tienata ekstraa. Niinpä hän on työssä usein sekä juhlapyhät että viikonloput.
Sekin huolettaa. Aamuvuorojen aikana hän soittelee huolissaan kotiin, ovatko diabetesta sairastavat muistaneet mitata verensokerinsa, ottaa lääkkeet ja pakata laitteet reppuun.
– Työssä meitä heitellään toisinaan tiimistä toiseen. Välillä keskus nokittaa minulle asiakkaita, joita en osaa hoitaa. Kerran minun olisi listan mukaan pitänyt puhdistaa asiakkaan hengitysputki. Soitin ja kysyin, kuka ottaa vastuun, jos jokin menee pieleen. Kun minä en osaa semmoista putkea puhdistaa.
– Ja onhan tämä noloa, mutta äiti ja iskä auttavat.Lähihoitaja Pauliina
Kaikkiaan Pauliina arvioi bruttopalkakseen 1 820 euroa. Hän ei tee aivan kokonaista, vaan 78-prosenttista työaikaa lasten tähden. Siksi hänen on pitänyt hakea muun muassa asumistukea.
– Ja onhan tämä noloa, mutta äiti ja iskä auttavat. Esimerkiksi kun puhelimeni hajosi, jouduin lainaamaan äidiltä rahaa. Maksan toki velkani takaisin, hän lisää kiireesti.
– Mutta silti. Olen 34-vuotias.
Miksi Pauliina ei tule toimeen?
Pauliinan kaltaisten työssäkäyvien köyhyyttä tutkivan yhteiskuntatieteen dosentti Mikko Jakosen mukaan prekarisoitumiskehityksessä, eli työn muuttumisessa epävarmaksi ja epätyypilliseksi, ei olekaan kyse pelkästä rahasta.
– Yhä useammin työntekijät joutuvat myös joustamaan. Työnkuvat voivat olla epäselviä, ja monissa firmoissa on rooleja, joissa pitää hyppiä tehtävästä toiseen, Jakonen sanoo.
– Pienipalkkaisuus valuu siis yhteiskunnan kontolle.Yhteiskuntatieteen dosentti Mikko Jakonen
– Myös työajoissa pitää joustaa. Pomo pyytää, että jää nyt vielä puoleksi tunniksi, mutta palkassa venyminen ei näykään. Siirtymisistä työkohteesta toiseen ei makseta toisinaan mitään. Puhumattakaan alustataloudessa työskentelevistä, jotka joutuvat kustantamaan sekä omat työvälineensä että terveyskulunsa, toimimaan siis yrittäjinä.
Lue lisää: Epätyypillinen onkin tyypillistä
Niinpä prekariaatit eivät ole enää mitätön sivujuonne suomalaisessa työelämässä. Soviteltua päivärahaa saa vuosittain noin 170 000 työntekijää, jotka eivät siis tulisi toimeen pelkillä ansiotuloillaan. On myös iso joukko määräaikaisia, osa-aikaisia ja työllistettyjä; vajaatyöllisiä.
Kaikkiaan prekaaria työvoimaa on laskutavasta ja -kriteereistä riippuen jopa 300 000–400 000 ihmistä. Eikä vaikuta siltä, että kehitys olisi taittumassa.
– Puhutaan, miten työllisyysaste on noussut, mutta merkittävä osa nyt syntyvistä työpaikoista on osa- tai määräaikaisia, Jakonen toteaa.
Hän tarkentaa tämän johtuvan muun muassa siitä, että työelämä tarvitsee työvoimaa vain silloin tällöin, esimerkiksi sesonkeina.
– Kun ihminen ei saa tarpeeksi palkkaa, hän joutuu tietenkin tukeutumaan yhteiskunnan apuun. Tämä tarkoittaa asumistukea, soviteltua päivärahaa sekä pienissä määrin myös toimeentulotukea. Pienipalkkaisuus valuu siis yhteiskunnan kontolle.
Jakonen huomauttaa niin ikään, että kaksi kolmasosaa työssäkäyvistä köyhistä on naisia. Pienituloisuuteen ajaa myös yksinhuoltajuus, sillä suomalainen yhteiskunta rakentuu yhä kahden vanhemman ydinperhemallille, vaikka perheet ovat monimuotoisempia kuin koskaan.
Jakonen sanookin, että työssäkäyvien köyhien naisenemmistö on ihmeen vähälle huomiolle jäänyt tasa-arvo-ongelma Suomessa.
Einarin kapea elämä
Kaksikymppinen Einari oli ikävässä elämäntilanteessa. Jatko-opiskelupaikka ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli mennyt sivu suun, ja armeijakin oli ollut pakko keskeyttää.
– Käyn työssä, mutta varaa on vain tehdasasetuselämään.Siivooja Einari
Nuori mies haki työtä siivousyrityksestä. Ilmoituksessa kysyttiin alan kokemusta ja koulutusta, mutta koska siivoojista oli pula ja Einari hyväkäytöksinen, hänet rekrytoitiin oitis. Hän sai työpuvun, nipun avaimia kohteisiinsa ja pikaperehdytyksen. Hän ei ollut koskaan aiemmin siivonnut.
– No en hirveästi, edes kotona, hän tunnustaa.
Hän on yhä koeajalla, mutta Einarille maksetaan “ihan ookoo” 11,25 euroa tunnilta. Tunteja hänelle kertyy viikossa plusmiinus kaksikymmentäviisi, sillä hän lukee pääsykokeisiin. Kertyneellä summalla Einari maksaa vuokran, ruoan, kännykän, sähkön, kotivakuutukset, vaatteet sekä tarvikkeet ensimmäiseen omaan kotiinsa.
Jälkimmäinen ei onnistuisi ilman vanhempien apua. Hänen bruttopalkkansa on noin 1 150 euroa kuussa.
– No, kyllä sillä toimeen tulee, ja työ itsessään on okei. Mutta tämä on sellaista tehdasasetuselämää. Mulla ei olisi mitään mahdollisuutta ottaa lemmikkiä tai ostaa vaikkapa käytettyä autoa, sillä ne tarkoittaisivat kuukausimenojen selkeää lisäystä.
Nuoret puun ja kuoren välissä
Einari ei ole yksin, vaan monella jatko-opintopaikasta jääneellä tilanne on sama. Vaikka opiskelupaikkoja lisättiin keväällä 2020, 63 prosenttia uusista ylioppilaista ei jatkanut kirjoitusten jälkeen opintojaan, vaan piti joko vapaaehtoisesti tai pakosta välivuoden.
Hätkähdyttävintä on silti tämä: vielä kolmenkin vuoden kuluttua lähes kolmannes heistä ajelehtii.
– Ei tarvitse miettiä, miksi nuoret ovat kyynisiä eivätkä “sitoudu”.Einari
Ajelehtivien nuorten halpatyövoimareservillä on Mikko Jakosen mukaan ikäviä vaikutuksia työmarkkinoihin. Mitä pidemmäksi ajaksi nuori jää ilman opiskelupaikkaa, sitä todennäköisimmin hän hakeutuu Einarin tavoin matalapalkkatöihin.
Koska lähtökohtana on työn väliaikaisuus, seuraus on usein, ettei sen koommin nuori kuin hänen työnantajansakaan panosta työhön. Silloin työolot pysyvät kehittymättöminä ja palkka kehnona. Harva nuori myöskään kuuluu ammattiyhdistykseen. Ei siis edes osata vaatia.
– Meidänkin firmassa on jatkuvasti vaihtuvat vuorot, eikä kukaan ehdi aina perehdyttämään kohteeseen. Kerran sekoilin yhden pesuaineen kanssa. Sitä olisi pitänyt laimentaa rutkasti, mutta pesinkin vahingossa laimentamattomalla, onneksi kivipintoja. Ei varmaan ollut terveellistä se höyry, jota siinä hengittelin.
Einari kertoo kaveriensa kokemuksia hanttihommista. Yksi hänen ystävistään työskenteli kuljetusfirmassa kuukausikaupalla ilman sopimusta. Toisella on kokemusta ilmaisjakelujen jakamisesta. Yritys vakuutti maksavansa työntekijöilleen työehtosopimuksen mukaan, kunnes kävi ilmi, ettei urakkapalkkaan laskettu lehtien lajittelua, joka vei yli puolet työajasta. Lajittelu oli “vapaaehtoista”.
Jakaja sai kuukauden työstä, jossa lehtiä jaettiin kaksi kertaa viikossa 4–6 tuntia per kerta nettona 170 euroa.
– Hyvän kuvan antoivat nuorille työelämästä, Einari ironisoi. – Ei tarvitse miettiä, miksi nuoret ovat kyynisiä, eivätkä “sitoudu”.
Pienipalkkaisuus hävettää
Mikko Jakonen ja hänen kollegansa Jyväskylän yliopistossa ovat keränneet työssäkäyvien köyhien kertomuksia elämästään. Tarinoissa toistuu häpeä ja sosiaalinen stigma. Monet eivät kerro edes puolisolleen, miten surkeaa palkkaa saavat tai miten eivät yrittäjinä tulekaan toimeen. Elintasovaateet ympärillä ovat kiristyneet. Viimeiseen asti yritetään pitää yllä julkisivua.
Pauliinan lapset ovat 13-, 10- ja 8-vuotiaita. Vanhimmat ovat jo oppineet, ettei raha kasva puissa, mutta nuorin oli ihmetellyt, miksi äiti ajaa rupuisella ooppelilla, kun se naapurin setäkin haki uuden auton autokaupasta. Sosiaalinen media viiltää Pauliinaa, siellä kaverit kertovat hiihtolomistaan Levillä ja kesäisin Turkin aurinkorannoilla paperivarjodrinkki kädessä, mutta heillä ei ole varaa reissuihin. Luottokorttia Pauliina ei uskalla anoa lainkaan.
Toisinaan Pauliina saa kuulla, miten pienituloisuus on “vain ammatinvalintakysymys”.
– Minulla ei ole mitään mahdollisuutta lähteä opiskelemaan, vaikka haluaisin mielelläni jatkaa sosionomiksi. Rahatilanne ei anna yksinkertaisesti myöden.
– Muutenkin tulevaisuus pelottaa. Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sitä korkeammiksi kulut kasvavat. Teini-ikäisethän syövät ihan valtavasti… Ja 17-vuotiaina päättyvät lapsilisät. Entä sitten kun he ovat täysi-ikäisiä ja asuvat vielä kotona?
Ongelmaan pitää puuttua
Mikko Jakosen mielestä sosiaaliturvan, työttömyysturvan ja työn yhteensovittaminen on ongelma, joka on vaatinut ratkaisua jo pitkään. Lähtökohdan pitäisi olla se, että ihminen tulee palkallaan toimeen.
Vai halutaanko tänne samanlaiset työmarkkinat kuin rapakon takana, jossa matalapalkka-aloilla työskentelevät joutuvat paiskomaan kolmea halpatyötä yhtä aikaa? Jossa työt optimoidaan niin, että lasketaan, montako askelta hotellisiivoojan on otettava huonetta vaihtaessaan? Jossa harjoittelija saa kenkää heti, kun pitäisi maksaa kokemuslisää?
– Jo nykyisessä lainsäädännössä olisi välineitä, joilla tilannetta voitaisiin parantaa ja tulevaa kehitystä padota. Eritoten ammattiyhdistysliikkeiden pitäisi tarttua ongelmaan ja pitää näiden ihmisten puolta, ennen kuin homma luisuu toden teolla käsistä.
Sillä sekä Pauliina että Einari haluaisivat kokea olevansa työssään arvokkaita. Eivät pelkkiä kulueriä.
Pauliinan ja Einarin tunnistamista on vaikeutettu heidän suojelemisekseen.
Lisää köyhyydestä: Jutun kirjoittaja Asta Leppä on toimittanut Ylelle ohjelmasarjan Asta Leppä ja köyhä Suomi, jonka jaksoissa tutustutaan tämän päivän köyhyyteen ja annetaan ääni suomalaisille köyhille.