Yevheniia Darmostuk sai Suomesta nopeasti oman kodin ja työpaikan. Hän on havainnut, että täällä päiväkotien arkea määrittää leikki, Ukrainassa kuri.
Sota on alkanut tunti sitten. Yevheniia Darmostuk tuskin unohtaa koskaan tuttavan puhelua, joka herätti hänet aamukuudelta 24. helmikuuta 2022.
Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi oli määrännyt liikekannallepanon. Venäjä moukaroi sotilastukikohtia, levittäytyi lentokentille ja eteni maitse idässä. Rakettien kumina kuului Darmostukin kotikaupunkiin, Ukrainan keskiosassa sijaitsevaan Helsingin kokoiseen Kryvyi Rihiin asti.
Kaikki vakaa mureni hetkessä. Päässä pyöri kysymyksiä päivin öin. Mitä seuraavaksi? Jäädä vai lähteä?
Syyskuun koittaessa ilmasireenit halkoivat ilmatilaa jo Kryvyi Rihissäkin. Darmostuk lähti pakomatkalle kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa. Ensin he menivät pitkän ja kapean kaupungin toiseen päähän ulkomailla asuvien sukulaisten asuntoon ja sitten mökilleen maaseudulle. Turvaa ei löytynyt.
Syyskuun lopulla bussi vei perheen Puolaan ja lentokone sieltä Suomeen.
– Elämämme jäi Ukrainaan. Koti, työ, koulu – kaikki, mikä oli meille rakasta ja tuttua, Darmostuk muistelee.
Juna toi Darmostukit Helsingistä Vaasaan. Vastaanottokeskuksen työntekijät hakivat heidät asemalta. Perhettä odotti lämmin ateria sekä asunto Vaasan itäosassa lakanoineen päivineen.
– Se oli todella iso juttu. Meillä ei ollut mitään.
Sota romahdutti tavallisen elämän
Yevheniia Darmostukilla on aikaa jakaa tarinansa Espoossa, työpaikallaan Avokkaan päiväkodissa, sillä hiihtolomaviikolla paikalla on vain kourallinen lapsia.
Sodasta puhuminen sattuu. Silmäkulma kostuu, on pidettävä hengähdystauko. Päiväkodin johtajaPialiisa Rytkönen ennättää huolehtimaan ja kyselee, mikä on hätänä.
Ennen sotaa Darmostuk vietti viikonloput perheensä kanssa mökillä vihanneksia ja yrttejä viljellen. Hänen ykkösharrastuksensa oli matkustaminen. Eurooppa tuli tutuksi Alankomaista Unkariin.
– Rakastin työtäni. Tunsin olevani oikeassa paikassa.
Myös työ oli merkityksellinen. Darmostuk työskenteli keskisuuressa päiväkodissa varajohtajana ja pedagogisena kehittäjänä. Lisäksi hän esitteli kasvatus-menetelmiä kansainvälisillä messuilla.
– Rakastin työtäni. Tunsin olevani oikeassa paikassa.
Mutta sota ei moisista välittänyt, ja elämänarvot menivät uusiksi hetkessä.
– Mietin, mikä elämässä on tärkeintä. Lapset.
Lasten lisäksi hän otti mukaansa vain viralliset dokumentit ja todistukset. Mies, vanhemmat ja osa ystävistä jäivät Ukrainaan. Darmostuk toteaa, ettei kaikkien ole helppoa lähteä kotoa. Jotkut pelkäävät tuntematonta, jotkut taas odottavat lastensa ja puolisoidensa palaamista sodasta.
Nyttemmin Darmostukin mies on päässyt muuttamaan Suomeen, ja koko perhe on taas kasassa.
Sodan jatkuessa Venäjä on pommittanut Kryvyi Rihiä usein. Darmostukien omakotitalo on yhä pystyssä, mutta tuho on vain muutaman kilometrin päässä.
Vapaaehtoistyöllä alkuun uudessa kotimaassa
Tulokkaan alkutaival Suomessa oli tavallista helpompi. Moni ukrainalainen jäi alkuun vastaanottokeskuksiin tai yhteismajoituksiin, harvaa odotti oma koti.
Tavoitteellisena ihmisenä Darmostuk oli suunnitellut lähtöä koko syksyn. Hän oli kaivanut tietoa netistä ja ottanut etukäteen yhteyttä vastaanottokeskukseen Vaasassa.
Hän valitsi Suomen, koska se tuntui Ukrainan sisarmaalta, olihan Venäjä hyökännyt Suomeen Talvisodassa. Suomalaiset ymmärtäisivät vapauden arvon.
Mutta mistä aloittaa uudessa maassa? Vapaaehtoisjärjestö Tiainen auttoi ukrainalaisia lapsia sopeutumaan uuteen maahan. Vapaaehtoisena esikoulu-ikäisten parissa Darmostuk pääsi käyttämään pedagogin ammattitaitoaan.
– On tuhoavaa ja kivuliasta joutua jättämään kotinsa. Halusin olla hyödyksi, kun olin itse samassa tilanteessa.
Lue lisää: Zabi Yawari ei saa lohduttaa asiakastaan, vaikka tämä purskahtaisi itkuun
Ensimmäisenä oli opittava kieli
Yevheniia Darmostuk halusi kotoutua rivakasti. Hän sai hyväksiluettua varhaiskasvatuksen opettajan kandidaatin- ja maisterintutkintonsa. Yliopisto, jossa ne oli suoritettu, oli tuhoutunut Venäjän iskuissa.
Sujuva prosessi vei kolmisen kuukautta.
– Se oli merkittävä askel ja antoi itseluottamusta mennä eteenpäin.
Samalla hän halusi oppia suomea, mutta kotoutumis-kurssille oli jonoa, joten kielen opetteleminen oli yksinäistä ja tahmeaa.
Viikonpäivät ja numerot tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Darmostuk mietti, kuinka voisi ikinä saada töitä.
Hän alkoi seurata Youtubessa tubettaja ja suomenopettaja Ekaterina Andryushinaa. Nykyään he harjoittelevat kieltä yhdessä. Darmostuk on myös aktiivinen vieras erilaisissa kielikahviloissa, joihin voi mennä puhumaan suomea.
– Kielen oppiminen oli ainoa vaihtoehto. Paluuta Ukrainaan ei ollut.
Ensin tulivat yksittäiset sanat, sitten lyhyet lauseet. Lopulta Darmostuk pystyi tuottamaan lauseita itse. Töissä hän puhuu suomea, mutta Motiivin haastattelussa mukana on tulkki.
– Kielen oppiminen oli ainoa vaihtoehto. Paluuta Ukrainaan ei ollut.
Häneltä puuttuu suomalaisesta opettajan pätevyydestä vielä kymmenisen opintopistettä.
– Kunhan osaan suomea tarpeeksi hyvin, juoksen yliopistoon suorittamaan ne.
Darmostuk löysi pian myös työpaikan lastenhoitajana Avokkaan päiväkodissa. Muutossa Vaasasta Espooseen auttoi Facebookista löytynyt vanhempi pariskunta.
– En tiedä, mitä olisimme tehneet ilman Helenaa ja Erkkiä.
Helmikuun 2025 lopulla aukesi lopulta myös paikka Espoon kaupungin tarjoamalle kielikurssille.
Suomessa lapset saavat leikkiä
Avokkaan päiväkotia on vaikea erottaa suuren kerros-talon kivijalasta Espoon Matinkylässä. Pienen ja kodinomaisen päiväkodin eteisessä lasten naulakkojen rinnalla ovat aikuisten naulakot ja korit. Yhdessä lukee Jeva. Se on Yehveniia Darmostukin lempinimi.
Käytävän seinälle on teipattu tarina pikkurobotti Tikosta, jonka tehtävänä on palauttaa valot pimenneeseen kaupunkiin. Tarinan avulla lapset ovat askarrelleet jokainen oman Tikonsa muoto kerrallaan.
Yevheniia Darmostuk ja lasten tekemiä Tiko-hahmoja.
Tiko on Darmostukin luoma hahmo, jonka lapset leikkaavat tarinan perusteella pala kerrallaan.
Yehveniia Darmostu rakastaa kehittää oppimateriaaleja, joista välittyy leikkisyys.
Yevheniia Darmostuk ja Artem Zaitsev opettelevat tunteiden tunnistamista.
Tiko on esimerkki Darmostukin kehittämästä pedagogiikasta. Hän kirjoitti tarinan ukrainaksi ja suomensi sen netissä.
Työyhteisö saa Darmostukilta kehuja. Kollegat ja johtajat ovat kärsivällisesti vastanneet uuden työn-tekijän kysymyksiin ja auttaneet kielen kanssa.
– He eivät ole vain tiimi, heistä on tullut minulle kuin perhe.
Darmostuk on huomannut, että suomalaisessa ja ukrainalaisessa varhaiskasvatuksessa on eroa. Suomessa päiväkotien arkea määrittää leikki, Ukrainassa kuri. Suomessa lapset tulevat iloisina päiväkotiin ja oppivat matematiikkaakin leikkien.
Darmostukin silmät leiskuvat, kun hän puhuu lapsista. Hänen mielestään Suomessa lapsi saa olla lapsi.
– Täällä korostetaan lapsen itsenäisyyttä. Se on inspiroivaa. Saan lapsista energiaa.
