Ammatit periytyvät:
Isältä pojalle, äidiltä tyttärelle

Vanhempien esimerkki ja hiljaisen tiedon 
siirtyminen vaikuttavat tulevaisuuden ammattia 
miettiviin nuoriin. Miksi Pullien miehistä tuli 
rautatieläisiä, entä Kolehmaisista perhepäivähoitajia?

Miksikä ei, tuumasi mikkeliläinen Linda Kolehmainen, 26, kun hänen äitinsä Vuokko Kolehmainen 
ehdotti, että hän voisi ryhtyä äitinsä jalanjäljissä perhepäivähoitajaksi.

– Valinta tuntui alusta asti luontevalta. Olin jo lapsena nähnyt, mitä työ on, ja oppinut jakamaan äidin huomion muiden lasten kanssa, koska hoitolapset olivat osa arkeamme, hän sanoo.

Kolehmaiset eivät ole poikkeus, sillä tutkimusten mukaan noin viidesosa suomalaisista hakeutuu samaan ammattiin kuin vanhempansa.

Perhepäivähoitajat Vuokko ja Linda Kolehmainen ja Lindan tytär Minttu
Mikkeliläiset Vuokko Kolehmainen ja hänen tyttärensä Linda Kolehmainen ovat kumpikin perhepäivähoitajia. Lindan sylissä oma tytär Minttu.

Vanhempien jalanjäljissä

Sosiologian professori Jani Erola Turun yliopistosta on tutkinut ammattien ja sosiaalisen 
aseman periytyvyyttä sekä sosiaalista liikkuvuutta. Sosiaalinen periytyvyys kertoo, missä määrin sosiaalinen asema periytyy vanhemmalta lapselle, ja sosiaalinen liikkuvuus ilmaisee, missä määrin lapsen sosiaalinen asema eroaa vanhempien asemasta.

Asemaa arvioidaan tavallisimmin ammatin, mutta myös esimerkiksi koulutuksen, tulojen tai varallisuuden perusteella. Liikkuvuus voi olla alas- tai ylöspäin suuntautuvaa: ylöspäin suuntautuva liikkuvuus osoittaa, että lapsi on paremmassa asemassa kuin vanhempansa, alaspäin suuntautuvassa liikkuvuudessa päinvastoin.

– Jos yhteiskunnassa on vahvaa sosiaalista liikkuvuutta, käytännössä suurin osa päätyy eri ammattiin kuin vanhempansa, Erola sanoo.

Suomessa yleisimmin periytyviä ammatteja ovat opettajan, juristin ja lääkärin ammatit, ylipäätään ammatit, joissa on vahva ammatti-identiteetti ja pitkä koulutuspolku. Teollisuudessa ammatit saattavat periytyä muita aloja enemmän paperi-
teollisuudessa, jossa hyvät palkat voivat selittää ilmiötä.

– Selvintä periytyvyys on silloin, kun vanhemmilla on omaisuutta, joka periytyy lapselle. Käytännössä siis yksityisyrittäjien ja maatalousyrittäjien lapset jatkavat vanhempiensa ammateissa, hän sanoo.

Erolan mukaan duunariammateissa periytyvyys 
on pienempää, mutta toimintalogiikka on sama. 
Kun peruskoulun yhdeksäsluokkalainen rastii yhteishakukaavakkeita, hän ottaa herkästi mallia omasta perheestä ja kaveripiiristä: Isä on sähkö-
asentaja, ehkä minäkin voisin. Tai äiti toimii vanhusten hoitajana, ja kohta tytär seuraa äitinsä esimerkkiä. Aina polku ei kuitenkaan ole niin 
suoraviivainen.

Äidin työpariksi

Peruskoulun jälkeen Linda Kolehmainen opiskeli lähihoitajaksi ja työskenteli noin puoli vuotta 
kehitysvammaisten parissa. Sen jälkeen löytyi vakituinen paikka ensihoitajan työparina yksityisen sairaankuljetusyrityksen ambulanssissa.

– Työhön kuului pitkiä työputkia ja päivystyksiä. Aika pian alkoi tuntua, että olen enemmän töissä kuin vapaalla. Piti keksiä jotain muuta.

 – Ihan vieraan kanssa en ehkä parityöskentelyyn ryhtyisi, sillä henkilökemioiden 
on kohdattava.

– Lindalla oli jo pienenä voimakas hoivavietti. Hän leikki paljon ja pitkään nukeilla, hän muistelee.

Kun kaksikkoa tovin aikaa seuraa, huomaa että äidillä ja tyttärellä on poikkeuksellisen läheiset välit – niin läheiset, että Linda ei valinnut pelkästään äitinsä ammattia, vaan ryhtyi empimättä äitinsä työpariksi.

– Se oli oikeastaan käytännön sanelema juttu. Asun noin 30 kilometrin päässä Anttolassa, eikä siellä ole juurikaan hoitolapsia tarjolla. Äiti asuu Mikkelin keskustassa, runsas kilometri torilta. Vanhassa talossa ja pihamaalla on riittävästi tilaa kahdelle hoitajalle ja täydelle lapsiryhmälle, yhteensä kahdeksalle lapselle, Linda Kolehmainen perustelee.

Äidin ja tyttären ”yhteishoitajuus” on kestänyt kuusi vuotta.

– Aiemmin jaoin työn ja lapset siskoni kanssa, nyt tyttären. Ihan vieraan kanssa en ehkä pari-
työskentelyyn ryhtyisi, sillä henkilökemioiden 
on kohdattava, miettii Vuokko Kolehmainen.

Linda Kolehmaisen omat lapset, Minttu ja Leevi, ovat samassa ryhmässä ja vievät kahden hoitolapsen paikan.

– Mutta kaikki lapset ovat yhtä tärkeitä. Myös säännöt ovat kaikille samat, Kolehmaiset painottavat.

Kolmessa polvessa

Oululaisen Reijo Pullin, 54, suvussa ammattien jatkumo on vieläkin pitempi kuin Kolehmaisilla. Pullin suvun miehet, Reijon jo edesmennyt isä 
Petteri Pulli ja hänen vanhin poikansa Niko Pulli, 30, ovat konduktöörejä kolmannessa polvessa.

Ouluun Pullit ovat asettuneet Petteri Pullin evakko­tien päätteeksi. Kukaan heistä ei tullut suoraan konduktöörin ammattiin vaan he aloittivat ensin muissa rautatietöissä.

Petteri Pullin työura raiteilla kesti 36 vuotta. Reijo Pullille työvuosia VR:llä on kertynyt liki 40 vuotta ja Niko Pullillekin jo seitsemän. Reijo Pulli on ehtinyt työskennellä rautateillä yhtaikaa sekä isänsä että poikansa kanssa, ja työvuorot ovat muutaman kerran osuneet samaan junaankin.

– Hyvin on yhteistyö sujunut yhteisilläkin vuoroilla, Reijo Pulli sanoo.

Konduktöörit Reijo ja Niko Pulli.
Reijo Pullin (vas.) ja hänen poikansa Niko Pullin suvussa konduktööriammatti periytyy kolmessa polvessa.

Kenen valinta?

Kenen on valinta silloin, kun lapsi valitsee vanhempansa ammatin: lapsen vai vanhempien? Jani Erola ei usko, että vanhemmat suoraan painostavat lapsiaan ammatteihinsa.

– Vanhemmat haluavat, että heidän lapsensa pärjäävät maailmassa vähintään yhtä hyvin kuin he itse. On paljon pehmeitä reittejä, joilla vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa. Lapset oppivat vanhemmiltaan, mitkä ovat hyviä asioita elämässä ja mitä kannattaa tavoitella. Vanhemmat siirtävät hiljaista tietoa lapsilleen.

Erolan mukaan valinta on viime kädessä lapsen, mutta kyse on pikemmin siitä, että ei tiedetä muista vaihtoehdoista tai osata nähdä niitä.

– Varsinkin, jos mennään suoraan samaan ammattiin kuin vanhemmat. Reitti vanhempien ammattiin tulee niin itsestään selvänä, että ei välttämättä pohdita lainkaan muita vaihtoehtoja.

Hän pitää maksutonta koulutusta tärkeänä keinona tasata mahdollisuuksia valita itse parhaaksi katsomansa koulutusala ja lisätä sosiaalista liikkuvuutta.

– Kaikilla pitää olla mahdollisuus päätyä itselleen sopivaan ammattiin ja asemaan oman motivaation ja kykyjen mukaan. Se on myös yhteis­kunnan kokonaishyödyn kannalta järkevää, koska silloin ei tuhlata lahjakkuusreservejä. Nuorilla pitää olla tietoa ammatinvalintansa pohjaksi ja siitä, mihin valinta johtaa.

– Reitti vanhempien ammattiin tulee niin itsestään selvänä, että ei välttämättä pohdita lainkaan muita vaihtoehtoja.

– Suomessa on onneksi tehokas oppilaanohjaus-
järjestelmä, jonka tehtävä on välittää tietoa 
mahdollisuuksista.

Koulujen opintojenohjaajat, eli opot, ovat tärkeässä roolissa tukemassa, kun koululaiset tekevät valintoja jatko-opinnoistaan. Silti enemmistö lukiolaisista, 61 prosenttia, kaipaa enemmän työelämätietoa selviää Taloudellisen tiedotustoimiston 
(TAT) Kun koulu loppuu 2017 -tutkimuksesta. Yläkoululaisista 67 prosenttia pitää yläkoulun jatko-
opintojen opinto-ohjausta hyvänä. Sen sijaan 
uravalintojen ohjausapua piti hyvänä vain 
35 prosenttia.

Isiensä opastamat

Reijo ja Niko Pullilla ei ollut lapsena ammattihaaveita. He kokevat, että työura rautateillä on heidän oma valintansa, mutta eivät kiellä isiensä vaikutusta siihen. Sekä Reijo että Niko Pulli ovat imeneet lapsesta asti rautateiden ilmapiiriä.

Reijo Pulli on tehnyt monia eri töitä VR:llä lähetistä huoltotöihin. Hänen isänsä opasti häntä aikoinaan rautatietöiden saloihin, ja Reijo Pulli on vuorostaan opastanut poikaansa, kun tämä aloitti junamyyjänä.

Reijo Pulli rassaili autoja ja oli rakennuksilla isänsä kanssa jo pienestä pitäen, millä oli osuutensa Reijo Pullin ohjautumisessa rautateille.

– Tein isäukon kaverina lvi-töitä silloisen Oulun asemapäällikön taloon, ja asemapäällikkö oli huomannut, että osaan tehdä töitä. Hän oli kysynyt isältäni, kiinnostaisiko minua lähetin työ. Olin juuri päässyt armeijasta, ja halusin tienata vähän aikaa rahaa ja pohtia siinä sivussa, mitä oikeasti haluan tehdä.

Kotiseutuun rakastuneet

Niko Pullin polku rautateille ei ollut yhtä suoraviivainen kuin isänsä, vaan hän koukkasi kahden 
ammatillisen opinahjon kautta. Lukion jälkeen hän opiskeli yhteisöpedagogiikkaa humanistisessa ammattikorkeakoulussa Torniossa. Kahden vuoden jälkeen hän vaihtoi ammattikorkeaopinnot ammattikoulun tietoliikenneasentajan opintoihin, mutta jätti ne, koska sai töitä rautateillä. Hän aloitti vuonna 2011 junamyyjänä ja eteni seuraavana vuonna konduktööriksi.

Hän kuvailee itseään hitaasti kypsyneeksi, joka ei edes opiskeluaikana miettinyt työntekoa.

– Oli kuitenkin helppoa mennä rautateille. Olin seurannut kotoa käsin isäukon työtä. Opin häneltä työnteon tärkeyden ja, että ahkeruus palkitaan. Lapsena arvostin hänen työtään paljon, eikä hän koskaan puhunut pahaa työstään. Tiesin, että VR on hyvä työnantaja, ja mitä se työ on. Kun työpaikka tarjoutui, niin ajattelin, että siihen kannattaa tarttua.

Niko Pullia vaivasi myös se, että työpaikat hänen opiskelualoiltaan olivat Etelä-Suomessa. Pohjoisen poika halusi jäädä kotikonnuilleen.

Jani Erolan mukaan sukupuolten välillä on eroa siinä, miten halukkaasti vaihdetaan paikkakuntaa. Tytöt siirtyvät poikia innokkaammin työn ja opiskelujen perässä muille paikkakunnille.

Jatkuuko perinne?

Reijo ja Niko Pulli eivät koe, että heidän ammatinvalintansa olisi rajannut vaihtoehtoja pois, eivätkä he kadu ammatinvalintaansa.

– Ammattini on minulle pelastus. Nuorempana vaivannut ujous on kadonnut, ja asiakaspalvelu on vahvuuteni, Niko Pulli sanoo.

Reijo Pulli ei ole miettinyt ammatinvaihtoa koskaan.

– Ei ole tarvinnut miettiä, koska tykkään työstäni. Aivan silloin nuorena olisi vaihtoehtoinen polku ollut autonasentaja, koska olin korjaillut autoja isäukon kanssa, hän miettii.

Niko Pullin ammattihaaveet ovat edelleen VR:llä.

– En ehkä halua jäädä samaan työhön seuraavaksi 
40 vuodeksi vaan haluan eteenpäin, vaikka veturinkuljettajaksi. Muilta aloilta voisi kiinnostaa psykiatrin työ.

Reijo ja Niko Pulli asuvat vajaan kilometrin päässä toisistaan Oulun Jäälin kylässä. Kun isä ja poika tapaavat vapaa-aikana, keskustelu kääntyy nopeasti työ­asioihin.

– Muut jarruttelevat meitä, että älkää taas puhuko rautateistä, Reijo Pulli kertoo.

– Kyllä sitä voisi vähän vaikka sinne suuntaan tuupatakin.

Niko Pullilla on 3,5-vuotias poika, joka imee rautatieoppia isänsä ja isoisänsä keskusteluista. Kesällä syntyy toinen lapsi. Jatkuuko Pullin suvun rautatie­perinne neljänteen tai Kolehmaisten perhepäivä­hoitajan ammatti kolmanteen polveen? Niko Pulli ja Linda Kolehmainen eivät näe mitään syytä estellä lapsiaan seuraamasta vanhempiensa jalanjälkiä.

– Kyllä sitä voisi vähän vaikka sinne suuntaan tuupatakin, Niko Pulli sanoo.

– En kiellä, mutta en myöskään painosta lapsiani valitsemaan jotain tiettyä ammattia, toteaa Linda Kolehmainen.