Ihmiset lähijunassa ovat kuolemanhiljaisia. Olen herännyt kotonani Espoossa aamuviideltä.
Pasilan aseman raitiovaunupysäkillä odottaa muutama työtoverini. Nyökkään heille väsyneesti. Kenelläkään ei ole energiaa keskusteluun.
Helsingin kaupungin keskisessä kodinhoitoyksikössä on yli 20 työntekijää: meitä lähihoitajia sekä sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Työnämme on hoitaa ihmisiä, jotka eivät selviydy arjesta itsenäisesti mutta pystyvät asumaan kotona.
Saavumme Vallilaan, laahustamme toimistollemme ja pukeudumme kotihoidon t-paitoihin ja liiveihin. Juttelemme säistä ja lomista. Tiimihuoneessa jotkut katselevat puhelimistaan työsuunnittelun heille osoittamien asiakkaiden listaa.
Tiimit on jaettu kahdeksaan. Minun tiimini alueet ovat Kallio, Hakaniemi ja kaistale Kruununhakaa. Yksi kysyy, kuka lähtee hänen kanssaan Niemisen luo. Toisella on jälleen kerran kymmenen käyntiä kaukana toisistaan.
– Ja minulla 12, kolmas huudahtaa.
Joskus 7,5 tunnin työvuorossa on ehdittävä jopa 13 käyntiä. Silloin asiakkaan luokse ei voi pysähtyä.
Hoivatyö on vastaukseni ja kutsumukseni
Haluan tehdä merkityksellistä työtä, jossa näen ponnisteluni tulokset. Hoivatyö on vastaukseni ja kutsumukseni.
Kasvoin vahvan vuorovaikutuksen kulttuurissa. Synnyin vuonna 1961 Zimbabwessa, silloisessa Rhodesiassa, eteläisen Afrikan ytimessä. Siellä sain perus- ja korkeakoulutukseni ja kouluttauduin opettajaksi.
Työskenneltyäni viisi vuotta opettajana kaipasin seikkailua, ja 1990-luvun lopulla päädyin Suomeen. Valmistuin Helsingin yliopistosta taloustieteiden maisteriksi ja työskentelin englannin opettajana ja vapaana toimittajana.
Monen maahanmuuttajan tavoin vakituisen työpaikan saaminen ei ollut helppoa minullekaan. Sekin oli syy kouluttautua lähihoitajaksi.
Hyvää huomenta, Aune
Ennen lähtöä noudamme asiakkaiden kotiavaimet ja ladomme koreihin lääkkeitä, katetrin virtsapusseja, ravintolisiä, tukisiteitä, teippejä, talkkia ja voiteita. Varmistan, että minulla on kaikki raskaassa kotihoitajan repussani.
Käynnit tehdään työparina, jos esimerkiksi liikuntarajoitteinen asiakas pitää auttaa ylös sängystä ja siirtää pyörätuoliin. Minä kierrän tänään yksin.
Ensimmäinen asiakkaani on 88-vuotias Aune. Kuten useimmat asiakkaamme, hän kärsii muisti-sairauksista. Kello 7.50 soitan ovikelloa ja menen asuntoon.
– Hyvää huomenta! huudan.
Aunen kuulo on heikentynyt eikä hän vastaa. Menen makuuhuoneeseen ja sytytän valon. Ei vastausta. Onko hän elossa? Siirryn lähemmäs sänkyä. Aune avaa silmänsä. Helpotun.
– Onko ilta? hän kysyy ja haukottelee.
– On aamu. Keitän sinulle kahvia, sanon.
Kahvi on taikasana herätykseen. Keitän kahvit keittiössä. Aune työntää rollaattorinsa vessaan, laskee vaippansa alas, istuu pöntölle ja alkaa lorotella. Vähitellen hän herää, peseytyy ja harjaa hampaansa ja hiuksensa. Vien Aunelle päivävaatteet. Kirjoitan käynti-raportin, johon kirjaan yksityiskohtaisesti, mitä asiakkaan luona on tehty.
Aune tulee keittiöön. Katan hänen eteensä mustaa kahvia, puuron ja voileivän. Asetan hänen kämmenelleen aamulääkkeet. Aune kiittää ja alkaa syödä aamiaista. Sanon näkemiin.
Käynnille oli varattu puoli tuntia, mutta se on kestänyt 36 minuuttia. Minun on kiirehdittävä Einon luokse, 300 metrin päähän.
Lääkkeet Einolle
Eino, 91, on yksi harvoista miesasiakkaistamme, entinen poliisi ja niin ikään muistisairas. Hän asuu hieman nuoremman vaimonsa kanssa. Tehtäväni on antaa Einolle lääkkeet, mitata paino ja verenpaine ja kerran viikossa auttaa käymään suihkussa.
– Miksi minun pitäisi ottaa kaikki nämä pillerit, Eino kysyy.
– Kotihoidon lääkäri on määrännyt ne sinulle, sanon.
– En ole koskaan nähnyt tuota lääkäriä. Lääkärin pää pitää tutkia. En tarvitse hänen lääkkeitään.
Pidättelen naurua. Lopulta, vaimonsa suostuttelun jälkeen, Eino ottaa pillerinsä. Olen yhä enemmän aikataulustani jäljessä.
Hilja ei vastaa
Seuraava asiakkaani on 93-vuotias Hilja. Hän huolehtii vielä perushygieniastaan, lämmittää ruokansa mikrossa ja ottaa lääkkeensä annostelijarobotista. Käymme kerran viikossa täyttämässä annostelijan, mittaamassa verenpaineen ja painon ja auttamassa suihkussa.
Tarvon katuja kilometrin. Liikkeellä on jo äitejä työntämässä lastenvaunuja, rakennusmiehiä kahvimukit kädessään, unisia koululaisia värikkäine reppuineen. Näppäilen ovikoodin, nousen hissillä kuudenteen kerrokseen, painan ovikelloa ja menen asuntoon.
– Hyvää huomenta! huudan iloisesti.
Minulle ei ole suurempaa iloa kuin muistisairaan lohduttaminen.
Ei vastausta. Jokin on vialla. Tähän mennessä Hilja on yleensä hereillä. Käännyn kulman taakse. Näen Hiljan jalat – lattialla!
– Hilja, oletko kunnossa? huudan kahdesti.
Ei vastausta. Sydämeni melkein pysähtyy. Kumarrun koskemaan olkapäitä. Hilja on yöasussa ja kylmä.
Katso videolta, mikä on paras Percy Mashairen saama palaute:
Hilja mumisee jotain. Helpotus! Nostan hänet istumaan. Hän on kaatunut kasvoilleen ja otsassa on rakkula. Määräysten vuoksi en voi nostaa häntä lattialta. Siirrän hänet lähelle seinää ja kiilaan tyynyjä tukemaan häntä.
Hilja työnsi rollaattoria matkalla vessaan ja kompastui maton kulmaan. Hän unohti painaa ranteessaan olevaa turvaranneketta, joka olisi yhdistänyt hänet palvelukeskuksen päivystykseen. Hän on edelleen shokissa. Kuinka kauan hän on maannut kylmällä lattialla?
Mittaan hänen verenpaineensa, lämpötilansa ja happisaturaationsa. Ne ovat alhaiset. Sidon haavan.
Hilja irvistää kivusta. Hän valittaa päänsärkyä ja kipua niskassa ja hartioissa, jotka ovat osuneet kyljellään olevaan rollaattoriin. Hiljan on mentävä sairaalaan. Kotihoidon erikoisyksikön tehtävä on nostaa kaatuneita, mutta vakavassa tilanteessa soitamme hätäkeskukseen. Päivystäjä lupaa lähettää ambulanssin. Annan Hiljalle lasin vettä.
Lue lisää: Vanhusten yksinäisyys surettaa Brayan Rojas Calderonia, tulevaa lähihoitajaa
Hilja on yleensä puhelias, mutta nyt hän on hiljaa. Olen odottanut ambulanssia tunnin ja pahasti myöhässä, mutta en voi jättää Hiljaa yksin. Soitan kollegoilleni, että he ottaisivat asiakkaita työlistaltani. Tunnen syyllisyyttä: lisää työtä heille.
Lopulta puhelin soi. Minulle on aina ollut mysteeri, miksi ambulanssihenkilökunnalla ei ole yleisavaimia. Avaan oven ja he ryntäävät sisään. Hilja on heidän käsissään.
Vuoroni olisi pitänyt päättyä kello 14.45, mutta lähden toimistolta kello 16. Takana on jälleen yksi päivä kotihoidon lähihoitajana.
En ole katunut päätöstä ryhtyä tähän ammattiin. Minulle ei ole suurempaa iloa kuin eräänkin muistisairaan naisen lohduttaminen. Hän itki ja aneli kuolemaa. Kun hän pyyhki kyyneleensä, alkoi juoda keittämääni kahvia ja nauroi vitsilleni, minut täytti helpotus.
Lähtiessäni hän sanoi:
– Tulkaa uudelleen.
