Työväenhistorioitsija Keijo Rantanen on ryhtynyt kirjottamaan ammattiliitto JHL:n kaksiosaista historiikkia. Mammuttiurakan ensimmäinen osa ilmestyy vuonna 2027.
Mercantil-mappien sivuista tarttuu sormiin rasvaista tomua. Varastohuoneen hyllyillä ja kaapeissa lepää pinoittain pölyn peittämiä vhs-kasetteja, mustavalkovalokuvia ja kulmistaan kurttuisia julisteita.
Ammattiliitto JHL:n keskustoimiston kellarivarasto Helsingin Sörnäisissä on tullut viime aikoina tutuksi työväenhistorioitsija Keijo Rantaselle. Hän on aloittanut JHL:n historiikin kirjoittamisen ja kerää varastosta aineistoa tutkimustaan varten.
Yllättävän hyvässä järjestyksessä, Rantanen muistaa todenneensa, kun hän astui ensi kerran varastoon viime keväänä.
Ammattiliitto JHL täyttää tänä syksynä 20 vuotta. JHL:n perustivat kolme julkisten alan liittoa, KTV, VAL ja VTY, marraskuussa 2005.
Historiikki ilmestyy kahdessa osassa. Ensimmäinen osa julkaistaan vuoden 2027 kesällä. Siinä Rantanen käsittelee JHL:n ja Kunta-alan ammattiliiton (KTV) historiaa. KTV:n edellinen historiikki päättyy vuoteen 1981, joten tietojen päivittämiselle on korkea aika.
Toinen osa ilmestyy vuonna 2029. Siinä Rantanen keskittyy Valtion ja erityispalvelujen ammattiliiton (VAL) ja Valtion yhteisjärjestön (VTY) tarinaan.
Autolastillinen jäsenlehtiä
Keijo Rantanen kertoo, että aloite JHL:n historiikkiin tuli häneltä. Rantanen oli juuri saanut valmiiksi Rakennusliiton historiikin, kun hän huomasi, että JHL:n ja sen edeltäjien historiankirjoituksessa oli aukkoja.
Rantanen otti yhteyttä JHL:n puheenjohtajaan Håkan Ekströmiin. He totesivat, että yksi historiikin tärkeimmistä tavoitteista on vahvistaa JHL:n identiteettiä.
– Harva jäsen tietää, millaista julkisen sektorin edunvalvonta on ennen ollut, tai mistä kulloinkin puheenaiheena oleva ilmiö on saanut alkunsa, Rantanen kertoo.
– Harva jäsen tietää, millaista julkisen sektorin edunvalvonta on ennen ollut.
Ekström vei autolastillisen Kunta ja me -lehden vuosikertoja Tampereelle Työväenmuseon verstaalle. Se on Rantasen pääasiallinen työpaikka, sillä sinne on helppo tilata aineistoa muista suomalaisarkistoista.
Kunta ja me (1956–2005) oli KTV:n jäsenlehti. Sen tarinaa jatkaa Motiivi.
Tärkein paikka lähteiden penkomiseen on Työväenarkisto. Se sijaitsee Helsingissä lähellä JHL:n keskustoimistoa. Työväenarkistosta löytyy kansiotolkulla liittojen papereita, kuten kokouspöytäkirjoja.
– Niiden läpikäynti on raakaa tutkijatyötä.
Kirjallisten lähteiden ohella Rantanen kerää tietoa haastattelemalla entisiä ay-aktiiveja ja johtajia.
Rantasen työssä on kyse myös työväen kulttuurihistorian tallentamisesta. Kun tutkija kirjoittaa liiton historiikin, toimistojen varastoihin unohtuneet kansiot muuttavat Työväenarkistoon. Myös JHL:n varastohuoneissa odottaa läpikäymistä ja arkistointia ”Ikea-kasseittain” aineistoa.
Rantanen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka monia eri ammattialoja JHL edustaa.
– Yksi suurimpia haasteitani on saada kaikki työntekijäryhmät tasapuolisesti esiin.
Ammattiyhdistysliikettä vastaan on hyökätty aina
Kun KTV perustettiin vuonna 1931, paikallinen sopiminen oli työpaikoilla voimissaan. Kunnissa oli tyypillistä, että neuvottelupöydän toisella puolella istui kunnan virkailija ja palkat päätti kunnanvaltuusto.
Keijo Rantanen toteaa, että poliitikkojen ja työnantajien puheet olivat silloin hyvin paljon samanlaisia kuin sata vuotta myöhemmin.
Yhden mielestä työehtosopimukset estävät ansioituneen työntekijän palkitsemisen. Toisen mielestä taas yleissitovia sopimuksia ei voi solmia, koska kansakunnan kilpailukyky ei kestä kollektiivista sopua palkoista.
Työehtosopimukset alkoivat yleistyä julkisella sektorilla vasta sen jälkeen, kun vasemmistopuolueet olivat saaneet kunnissa valtaa.
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä julkinen sektori kasvoi sosiaalipoliittisten mullistusten, kuten päiväkoti-, terveyskeskus- ja peruskoululakien ansiosta. Avautuneisiin työpaikkoihin kunnat palkkasivat naisia, jotka rynnistivät lopullisesti työmarkkinoille.
Palkansaaja joustaa taas
Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista, jota pitää leikata, nousi keskusteluun 1980-luvun lopussa ensi kerran toisen maailmansodan jälkeen. Esko Ahon hallitus ajoi 1990-luvulla lama-Suomeen ennenkokemattomia julkisen sektorin kevennyksiä ja joustoja työmarkkinoille.
– Nyt tilanne on samantapainen. Palkansaaja joustaa. Tosin keskustelukulttuuri ei ollut tuolloin yhtä myrkyttynyttä kuin nykyään, Keijo Rantanen sanoo.
Hän muistuttaa, että suomalainen tulopolitiikka on taannut maailmanlaajuisesti ainutlaatuisen taloudellisen kasvun ja sosiaalisen kehityksen. Siitä huolimatta suomalaisille on saatu kaupattua vapauden illuusio. Siinä jokainen on oman elämänsä sankari, joka ei tarvitse muita sotkemaan työehtoneuvotteluita.
– Ilmeisesti jatkossa olemme kaikki työlainsäädännön asiantuntijoita, Rantanen toteaa ja hymähtää.