Kun Eila Ilola aloitti uransa kodinhoitajana lähes 50 vuotta sitten, matka vanhuksen luota toiselle taittui vielä polkupyörällä. Kerran hän polki vanhan Vaasan kirkon taakse katsomaan ”reumatismin kuivattamaa mummua”, joka piti syöttää ja pestä.
Ilola haki pesuveden kaivosta ja antoi sen selvitä sakastaan ennen kylpyä – kaivosta tullut vesi kun oli saviliejua. Sitten hän lämmitti veden hellalla ja pesi vanhuksen saunatuvassa.
– Onneksi ajat ovat muuttuneet. Kaikilla on kylpyhuoneet ja työntekijät pääsevät autoilla, Ilola sanoo nyt.
Ay-aktivismi tuli verenperintönä
Eila Ilolan työnantaja oli Vaasan kaupunki. Vaasan palkkalistoille siirryttyään Ilola liittyi silloiseen kotiavustajien omaan yhdistykseen.
Äiti ja isä olivat aktiivisia ammattiyhdistysliikkeessä. Tyttärelle oli selvää, että ay-työ on tärkeää.
Ilolan numeropää oli havaittu hyväksi jo koulussa. Se tuli avuksi, kun hän toimi ammattiosastonsa rahastonhoitajana ja pääluottamusmiehenä.
– Minulla on aina ollut polttava tarve tehdä asioita ja vaikuttaa.
Kuka Eila Ilola?
Ikä: 100 vuotta
Ammatti: Ompelija ja kotiavustaja. Eläkkeellä jo yli 30 vuotta.
Ura ay-aktiivina: Rahastonhoitajana ja pääluottamusmiehenä yhteensä yli 30 vuotta.
Harrastukset ennen: Voimistelu ja sen ohjaaminen, käsityöt ompelemisesta kangaspuilla kutomiseen. Ikinuorten eläkeläiskerho.
Harrastukset nyt: Lukeminen ja kirjoittaminen. Keskiviikkokerho seitsemän muun mummun kanssa.
Pääluottamusmiehenä hän pääsi vaikuttamaan. Hän on muun muassa torpannut kotiavustajien irtisanomisia.
– Olinko niin suulas vai mitä, mutta päädyin aina vetämään asioita.
Ompeleminen piti pinnalla niin sota-aikaan kuin yksinhuoltajana
Vajaa parikymppinen Ilola ompeli 1940-luvun alussa hääpukuja vapaana ompelijana. Häitä oli tapana juhlia, kun miehet pääsivät rintamalta häävapaille.
Kerran hän ompeli yhtä viikonloppua varten kahdeksan vihkipukua. Paikallinen lyhyttavarakauppa – sitä sanaa tuolloin käytettiin tekstiilityön tarvikkeita myyvistä kaupoista – tarjosi kankaat ja maksoi palkan hienoina villakangasvaatteina, joita ei muuten saanut. Kaikki kun oli kortilla.
Siitä asti ompeleminen toi leipää Ilolan pöytään.
Sodan jälkeen 1950-luvulla hän veti vapaaehtoisena ompelukursseja, joissa vanhoista vaatteista tehtiin uusia. Pikkulapsille sai vaikkapa paidan esiliinan sivusta.
Ompeleminen auttoi myös silloin, kun hän jäi yksinhuoltajaksi. Mies oli selvinnyt rintamalta ja lapset syntyneet. Uuteen rintamamiestaloon perhe pääsi 1960-luvulla. Ero tuli joitakin vuosia myöhemmin ja ex-mies menehtyi 1990-luvulla.
– Ompelin ihmisille vaatteita aina kun vain kerkisin. Kyllähän minun piti yksinhuoltajana saada leivänjatkoa.
Hän työskenteli myös pukutehdas Tiklaselle yli 15 vuotta ennen uraansa kotihoidossa.
Täyttä elämää tappiin asti
Eila Ilolan pään on pitänyt pinnalla aktiivisuus. Hän on tanssinut, voimistellut, luistellut, hiihtänyt ja tehnyt käsitöitä.
Kun tytär oli noin kymmenen vanha, hän keitti perunat valmiiksi ennen kuin äiti palasi töistä kotiin. Kello 16.40 Ilola tuli ja lämmitti edellisenä päivänä tekemänsä kastikkeen. Perhe söi nopeasti illallisen ja yksihuoltaja hiihti lahdenpoukaman yli Palosaaren urheiluhallille voimistelua ohjaamaan.
Tyttärestä tuli samanlainen kuin äidistä. He kävivät yhdessä työväenopiston kursseilla ja erilaisissa kerhoissa.
– Viihdyn kotona. En halua minnekään säiliöön.
Eila Ilola tietää, että elämä voi yllättää niin hyvässä kuin pahassa.
– Minä kun olin kova tanssimaan, löysin uuden miehen lasten muutettua pois kotoa.
Jos tarkkoja ollaan, tuleva avomies löytyi lentokoneesta 1980-luvun alussa. Ilola ja hänen tuleva miehensä alkoivat rupatella Ranskan Alppien yllä, matkalla Bulgariaan. Loma samassa hotellissa tuntui kohtalolta.
– Minusta miehen tulee osata tanssia. Hän osasi hyvin.
Elämä jatkuu rintamamiestalossa
Elokuussa Ilolan mittariin tuli 100 vuotta. Päivät kuluvat kotona, tutussa rintamamiestalossa Vaasassa.
Lointa olisi kutomatta viisi metriä, mutta polvet eivät enää kestä kangaspuiden polkemista. Ommellakin hän osaisi, mutta neulansilmä on jo liian pieni vanhalle silmälle nähdä.
Lukea kuitenkin voi vaikka yökaudet – ikä kun on leikannut yöunia – ja muistelmia kirjoittaa.
Joka keskiviikko Kela-taksi hakee Ilolan kotoa palvelutalo Vuorikodin kerhoon jutustelemaan seitsemän muun mummun kanssa. Kuski noutaa Ilolan sisältä, koska rollaattorilla ei pääse rintamamiestalon portaista alas.
Talossa on asunut Ilolan kanssa lasten isän jälkeen tyttären perhe hetken ja avomies. Nyt Ilola asuu yksin.
– Viihdyn kotona. En halua minnekään säiliöön.
Eläkkeellä 30 vuotta on onnenpotku
Pitkässä iässä on varjopuolensa: tärkeitä ihmisiä putoaa kyydistä. Uusi mies kuoli 15 vuotta sitten. Myös suurin osa Ilolan ystävistä on jo kuollut. Minne tahansa hän menee, kaikki ovat yleensä nuorempia.
Kovin isku tuli nelisen vuotta sitten. Pitkäaikaissairaus nujersi Ilolan yli 70-vuotiaan tyttären.
– Se oli kauheaa. Eteenpäin oli vaikea päästä.
Ilolan pelastivat omat harrastukset ja tyttärentyttären apu. Ilola ei itse jaksa enää kulkea kauppaan, mutta tyttärentytär tuo ruoat ja auttaa muutenkin, esimerkiksi tämän jutun tarkistamisessa.
Kaikesta huolimatta 30 vuotta terveenä eläkkeellä on onnenpotku. Sota-ajat ja elämän monet kolhut ja ilot opettivat Ilolalle jo nuorena, että onnellisuus löytyy usein lähietäisyydeltä.
– Päivä pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee.
