Suomessa laitettiin pitkään työttömät lapiohommiin vastineeksi työttömyyskorvauksesta. Työ lapiolinjalla oli usein tehotonta. Silti kova fyysinen aherrus oli monelle myös ylpeydenaihe.
Niin viskovat ne työmiestä riskiä kuin pikkuista, kurjaa piskiä. Juna hiljaista miestä kuljettaa, ja matkan pää on siirtotyömaa.
Laulu siirtotyöläisestä sai ensiesityksensä vuonna 1970 Kristiina Halkolan tulkintana. Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Aulikki Oksasen sanoittama kappale kertoo 1950–70-luvuilla ”parakin luona patjaa kantavista” työttömistä, jotka valtiovalta työllisti pääasiassa tietyömaille ympäri Suomen.
Suomessa on pitkä perinne hoitaa työllisyyttä määräämällä työttömät valtiovallan osoittamiin töihin.
Ennen itsenäistymistään Suomi oli Venäjän autonominen alue. Venäläishallinto järjesti Suomen alueella työttömyystöitä jo 1800-luvun alussa. Vaikka yleinen asenne oli, että työkykyisten oli elätettävä perheensä, työttömille voitiin antaa niukkaa, tuskin elämiseen riittävää köyhäinapua.
Ensimmäiset työttömyyskassat
Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja eduskunta sääti lain ammattiliittojen työttömyyskassoista. Kassoihin kuului vain järjestäytyneitä työläisiä, joten laki koski harvoja. Tosin esimerkiksi kirjapaino- ja rakennusalan työntekijöiden järjestäytymisaste nousi sotien välisenä aikana hyväksi.
”Kassa-avustukset olivat paremman työväen sosiaaliturvaa”, kuvailee työttömyyttä tutkinut historioitsija Marko Nenonen Alusta-lehden artikkelissaan.
Vuonna 1934 eduskunta hyväksyi lain, joka määräsi työttömyyskassojen maksamien avustuksien katoksi 30 markkaa päivässä (nykyrahassa noin 14 euroa). Työttömyysavustus sai olla enimmillään kaksi kolmasosaa työntekijän päiväpalkasta. Sitä sai maksaa korkeintaan 120 päivän ajan.
Nykyään työttömälle maksettava peruspäiväraha on 37,21 euroa päivässä.
Kunnat irtisanoivat vakinaisia työntekijöitä ja palkkasivat heidät uudelleen samoihin hommiin.
Esimerkiksi 1930-luvulla valtion varatyöläisen keskimääräinen päiväpalkka oli parhaimmillaan noin 28 markkaa (nykyrahassa noin 13 euroa). Yleensä palkka oli 10–15 markkaa (5–7 euroa).
Suomeen iski 1930-luvulla lama, ja valtio sälytti päävastuun työllisyyden hoidosta kunnille. Ne teettivät työttömillä infran parannustöitä, kuten viemärien korjaamista ja puistojen ylläpitoa.
Valtio ohjeisti maksamaan heille noin 20 prosenttia pienempää palkkaa kuin varsinaisille työntekijöille. Tätä jotkut kunnat käyttivät hyväksi. Kunnat irtisanoivat vakinaisia työntekijöitä ja palkkasivat heidät uudelleen samoihin hommiin.
Esimerkiksi Tampereella kaupungin töissä puolet työntekijöistä oli työttömiä.
Lapiolinja työllisti maaseudun työttömiä
Työttömiä oli käytetty myös muualla länsimaissa erilaisten matalapalkkatöiden tekemiseen. Toisen maailmansodan jälkeen työttömyystyöt alkoivat maailmalla vähentyä. Suomessa valtiovalta sen sijaan hoiti työllisyyttä yhä enemmän ”lapiolinjalla”.
Lapiolinja viittaa yleensä 1950–70-lukujen tietyömaihin. Nimi juontui siitä, että työnteko hoitui alkeellisin työvälinein kuten lapiolla ja kuokalla. Valtiovalta jopa rajoitti modernien koneiden käyttöä, jotta se sai mahdollisimman monta työtöntä töihin.
Työttömyys keskittyi Itä- ja Pohjois-Suomeen. Valtio pyrki aluksi järjestämään työmaita juuri näille alueille.
Vuonna 1958 eduskuntavaalit voitti kommunistinen Suomen kansan demokraattinen liitto eli SKDL. Hallituksen ulkopuolelle jätetty puolue teki saman vuoden lopussa välikysymyksen työttömyysasteesta. Yli kahden prosentin noussut työttömyys ajoi Suomen hallituskriisiin.
Sosialidemokraatti K.A. Fagerholmin johtama hallitus päätti kaivaa loputkin työttömät töihin ja vähentää koneita entisestään. Tietyöprojektien seurauksena silloisesta Tie- ja vesirakennushallituksesta tuli Pohjoismaiden suurin työnantaja. Virastossa työskenteli 1950-luvun lopussa 51 400 ihmistä.
Lapiolinjan ansiota tai ei, alimmillaan työttömyys oli 1,2 prosenttia vuonna 1961. Vertailun vuoksi: marraskuussa 2025 työttömien osuus työvoimasta oli 11,8 prosenttia.
Lapiolinjan suosion syy oli poliittinen.
– Se tarjosi poliitikoille tilaisuuden paukutella henkseleitään, että nyt on saatu työttömät hommiin, kertoo työväenhistorioitsija Keijo Rantanen.
Hän kirjoittaa paraikaa ammattiliitto JHL:n historiikkia.
3 000 kilometriä keskeneräistä maantietä
Keijo Rantasen mukaan lapiolinja sai kehnon maineen, kun Suomi päätti käyttää työttömiä etelän suurten maanteiden rakentamiseen. Suomen ensimmäinen moottoritie oli 14,5 kilometrin pituinen Tarvontie Helsingistä Espooseen. Se valmistui vuonna 1962 työttömien voimin.
Kymmenien tuhansien työttömien siirtely työmaalta toiselle synnytti suuret parakkikylät. Parakeissa oli ahdasta, ja talvisin sisälämpötila saattoi laskea muutamaan asteeseen. Hien ja tupakan haju oli usein tyrmäävä.
Tilipäivien jälkeisinä viikonloppuina leireissä oli järjestyshäiriöitä, sillä työmiehet ostivat palkoillaan myös alkoholia.
– Julkinen keskustelu keskittyi parakkikylissä elettyyn huonoon elämään, Rantanen kertoo.
Työ lapiolla ja kangella oli hidasta. Lisäksi moni maaseudun työntekijä palasi kesäksi – eli parhaaksi tienrakennusajaksi – viljelemään omia tiluksiaan.
– Teiden viimeistely voitiin keskeyttää, jos talvella oli odotettavissa työttömyyttä.
Keijo Rantanen
Marko Nenonen arvioi artikkelissaan, että pahimmillaan Suomessa oli 3 000 kilometriä keskeneräistä maantietä. Niissä oli kiinni satojen miljoonien markkojen investointirahat.
Tiet kuitenkin valmistuivat.
– Valtio saattoi palkata kesäksi ”oikeat” työntekijät viimeistelemään tiet. Viimeistely voitiin keskeyttää, jos talvella oli odotettavissa työttömyyttä, Keijo Rantanen kertoo.
Lue lisää: Työväenliike 100 vuotta: Työmiehen palkalla ei enää leipää osteta
Lapiolinjalta massatyöttömyyteen
Valtiovalta huomasi, että lapiolinjalla tehty työ oli tehotonta eikä nostanut ihmisiä köyhyydestä. Myös julkisessa keskustelussa alkoi yleistymään näkemys siitä, että työttömyys johtuu työn puutteesta, ei työttömän laiskuudesta.
Vaikka 1960-luvulla työttömyyskassalain uudistus oli asettanut työttömyysavustukset 60 prosenttiin kokonaistuntiansioista, lapiolinja säilyi kassojen rinnalla 1970-luvun alkuvuosiin. 1970-luvun alun lakiuudistusten myötä poistui työssäoloehto, mikä käytännössä merkitsi lapiolinjan päättymistä. Myös korvauksen maksamisen takaraja poistui.
Aikalaisduunarit suhtautuivat työttömyystöiden loppumiseen ristiriitaisesti. Moni piti raskasta ruumiillista työtä ylpeyden aiheena ja mielekkäänä elämänsisältönä.
Vaikka 1990-luvun lama moninkertaisti työttömyysluvut ja juurrutti Suomeen massatyöttömyyden, lapiolinjalle ei ole enää palattu. Työllisyydenhoidossa on keskitytty enemmän työllistymisen tukemiseen, kuten työpaikkojen löytämiseen, kuntoutukseen ja koulutukseen.
Keijo Rantanen pohtii, että lapiolinjassa kiteytyy suomalaisessa sielussa oleva kuva joutilaista työttömistä, jotka elelevät meidän muiden rahoilla.
– Aika ajoin Suomessa nousee vieläkin ajatus, että laitetaan työttömät tekemään jotain hyödyllistä, esimerkiksi hoitamaan vanhuksia.
Rantasen mielestä ajatuksen voi palauttaa luterilaiseen työetiikkaan. Suomessa laajasti tunnustetun luterilaisen uskon isä Martti Luther kirjoitti aikoinaan, että ”ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään”.
Juttu on osa uutta Ennen ja nyt -sarjaa. Artikkelit kertovat, miten erilaiset työelämään ja ammattiyhdistysliikkeeseen liittyvät asiat ovat muuttuneet historian saatossa.