Ensimmäinen ajatukseni aamulla ei ole kahvi vaan se, ehtiikö avustaja ajoissa. Hänen kätensä ovat minun käteni. Ilman häntä en olisi ohjelmakoordinaattori, työnantaja, isä enkä tämän tekstin kirjoittaja, kirjoittaa Motiivin kolumnisti Lassi Murto.
Olen ollut henkilökohtaisten avustajien työnantaja vuodesta 2014. Tänään tiimissäni on kolme täysiaikaista avustajaa. Heidän ansiostaan käyn töissä, maksan veroja, puhun seminaareissa, matkustan, elän parisuhteessa, tapaan lapseni ja teen asioita, joita moni terve ei arkena edes ajattele. Jos jokin ketjun lenkki pettää – auto rikkoontuu, vuoro jää täyttämättä, sähkökatko pysäyttää nostolaitteen – minun työpäiväni, tuloni ja oikeuteni olla mukana yhteiskunnassa pysähtyvät sekunneissa.
Henkilökohtainen apu ei ole minulle palvelu, vaan pääsy elämään.
Lue lisää: Tarja Al Hanan kyllästyi henkilökohtaisten avustajien vähättelyyn
Siksi haluan sanoa tämän suoraan teille, Motiivin lukijoille, julkisen sektorin ammattilaisille, luottamushenkilöille, päättäjille ja tietenkin avustajille: henkilökohtainen avustaja on suomalaisen työn näkymättömin ammatti.
Me puhumme työvoimapulasta, tuottavuudesta ja hyvinvointitaloudesta. Liian usein jätämme kuitenkin sanomatta ääneen, että avustajat ovat se hiljainen infra, joka mahdollistaa, että kaltaiseni ihminen voi tehdä työtä, opiskella, rakastaa ja maksaa laskunsa. Kun avustaja onnistuu, koko yhteiskunta onnistuu – eikä siitä seuraa pelkkää inhimillistä hyvää vaan myös kylmää rahaa. Verotuloja, vähemmän laitoshoitoa, vähemmän syrjäytymisen kustannuksia.
Henkilökohtainen apu ei ole minulle palvelu, vaan pääsy elämään.
Avustajan työ ymmärretään usein väärin. Se ei ole hoivaa, joka vain hoidetaan pois. Se on ammattitaitoa, jossa yhdistyvät ergonomia, kommunikaatio, tilanteiden ennakointi, työturvallisuus ja ihmisarvon hienovarainen vaaliminen. Avustaja kantaa vastuuta toisen ihmisen kehosta ja ajasta usein muuttuvissa ympäristöissä: työmatkoilla, tapahtumissa, ahtaissa hissikuiluissa, virastoissa, lentokentillä, sateessa ja liukkaudessa.
Kaksi asiaa yhdistää kaikkia hyviä avustajia. He kunnioittavat asiakkaansa itsemääräämisoikeutta ja he haluavat tehdä työnsä oikein. Olen vuosien varrella työllistänyt myös maahanmuuttajataustaisia avustajia. Olemme puhuneet sekaisin suomea ja englantia, joskus elein. Se on aina riittänyt, koska tärkeintä on asenne, oppimisen halu ja luottamus.
Kun kaikki menee hyvin, kukaan ei huomaa avustajia. Kun jokin menee pieleen, kaikki huomaavat.
Lue lisää: Jarmo Lahdenperä tekee työtä kuutena päivänä viikossa, jotta rahat riittäisivät elämiseen
Järjestelmän pitää huolehtia näkymättömän ammatin arvostuksesta
Työpäiväni alkaa usein sillä, että käymme avustajan kanssa läpi päivän aikataulun. Kokous kello 9, lounas tapaamisen välissä, iltapäivällä puhelu kumppanijärjestön kanssa. Suunnittelemme myös tauot, nostot, siirtymät, ovet, kynnykset ja sen, mitä tapahtuu, jos hissi on rikki.
Tämä on logistiikkaa, projektinhallintaa ja riskienhallintaa – ja kun se toimii, kukaan ulkopuolinen ei näe mitään. Järjestelmän on pidettävä huolta ehdoista, joiden varaan tämä näkymätön ammattitaito rakentuu.
Tiedän, että työehdot vaihtelevat. Yhdessä kunnassa työnantaja on vammainen henkilö itse, toisaalla palvelua ostetaan yritykseltä, kolmannessa järjestelyt ovat jotain siltä väliltä. Tiedän myös, että budjetit ovat tiukkoja ja lomautuslistat, sijaisten saatavuus ja kiristyvä talouslaki lyövät kämmenet hikeen.
Silti kysyn: mikä on se säästö, joka oikeuttaa sen, että avustaja saa liian vähän perehdytystä, liian epäsäännölliset vuorot tai liian matalan palkan? Mikä on se kohta, jossa me kaikki päätämme yhdessä, että tämä ammatti on arvokas – ei vain puheissa, vaan myös tilinauhassa, koulutuksessa ja työajassa?
Henkilökohtainen avustaja ei ole luksus. Hän on syy, miksi menen aamulla töihin.
Välillä kuulen huolen: eikö tämä ole erityiskohtelua? Minusta kyse on päinvastoin oikeasta kohtuudesta. Kun yhteiskunta säätää raamit – rahoituksen, kilpailutukset, työsuhteen pelisäännöt – sen velvollisuus on varmistaa, ettei järjestelmä oleta loputonta venymistä sieltä, missä katkeaminen sattuu kipeimmin. Avustajalle kohtuullinen palkka, työaikasuojelu ja oikeus perehdytykseen eivät ole lahjoja. Ne ovat ehtoja sille, että työtä voi tehdä ammattina, pitkäjänteisesti ja turvallisesti.
Meille, jotka tarvitsemme apua, ne ovat ehtoja sille, että elämä ei ole loputonta hakuammuntaa vuoroilla, jotka löytyvät viime tipassa – tai eivät löydy.
Pyydän sinulta kolmea yksinkertaista lupausta
Sinä, joka luet Motiivia, tunnet arjen ammatteina. Tiedät, että Suomea pidetään kasassa töillä, joista harvoin tehdään dokumenttielokuvaa. Että arvostus syntyy päätöksistä, ei julisteista.
Siksi pyydän sinua tekemään kolme yksinkertaista mutta kauaskantoista lupausta aina, kun puhut henkilökohtaisesta avusta, olit sitten kollega, esimies tai päättäjä. Puhu:
- palkasta, joka tunnistaa työn vaativuuden;
- aikatauluista, jotka suojelevat terveyttä; ja
- perehdytyksestä sekä koulutuksesta, jotka eivät jää hyväksi aikomukseksi.
Kun nämä asiat ovat kunnossa, tapahtuu jotakin hienoa. Avustajista tulee alansa ammattilaisia, jotka pysyvät työssä. Ja meistä, jotka tarvitsemme apua, tulee veronmaksajia, opiskelijoita, vanhempia – kansalaisia, jotka voivat kantaa vastuuta muustakin kuin selviytymisestään.
Kuinka avustajan onnistumista mitataan?
On aamu. Olen nukkunut huonosti ja niska särkee. Avustaja sulkee oven perässäni ja huikkaa “nähdään illalla”. Minä mietin, miten tämän päivän tulokset mitataan.
Mittarit ovat meille tuttuja. Projektit valmistuvat, raportit lähtevät, budjetit täsmäävät. Mutta se tärkein mittari on hiljainen: minä olin mukana. Pidin esityksen. Sain äänestäni kiinni. Olin läsnä tyttäreni elämässä.
Henkilökohtainen avustaja ei ole luksus. Hän on syy, miksi menen aamulla töihin. Hän on syy, miksi verokertymä kasvaa ja yhden ihmisen oikeus osallisuuteen toteutuu. Hän ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja palkituksi. Siksi pyydän: nostetaan henkilökohtainen apu työmarkkinoiden takahuoneesta valoon. Annetaan tälle työlle ne ehdot, joilla se pysyy – ja me kaikki pysymme – mukana.
Ilman avustajaa tämä teksti jäisi kirjoittamatta. Ilman arvostusta moni elämä jäisi elämättä.
Kirjoittaja on ohjelmakoordinaattori, Heta-liiton valtuuston jäsen ja SMA Finland -yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja. Hän on Lihastautiliiton kouluttama kokemustoimija ja koulutukseltaan tradenomi, mitä täydentävät monikulttuurisuusopinnot ja yrittäjyyskurssit.