Yhdysvaltojen liittovaltion hallinnon alasajo on saanut monet demokratian ja hyvän hallinnon puolustajat havahtumaan, miten nopeasti vakaina pidettyjä demokraattisia instituutioita ja rakenteita voidaan tuhota. Kerran rikottua on äärimmäisen vaikea korjata.
Presidentti Trumpin toisella kaudella Yhdysvalloissa hallinnon romuttamisen taustalla on ollut konservatiivisen Heritage Foundation -ajatushautomon Project 2025 -hanke, viralliselta nimeltään 2025 Presidental Transition Project .
Hankkeen tavoitteena on keskittää valtaa Yhdysvaltain presidentille, purkaa liittovaltion hallintokoneistoa ja uudistaa amerikkalaista yhteiskuntaa konservatiivisten sekä perinteisten arvojen mukaisesti. Kyse ei ole uudesta päähänpistosta, vaan se on jatkoa vuosikymmeniä agendalla olleelle Mandate for Leadership-ohjelmalle.
Suomessa viimeaikaiset julkisen hallinnon supistamista ja toimintaedellytysten kaventamista eivät ole ohjanneet periaatepäätökset, selonteot tai pelikirjat. Henkilöstövähennykset, digitalisointihankkeet ja toimitilauudistukset on esitetty välttämättömyyslogiikan kautta. Insinöörikansalle on helppo myydä uudistuksia tehostamisen, suorityskyvyn, tekoälyn ja digitalisoinnin avulla.
Toimintoja onkin kehitetty ja järkevöitetty – etenkin viimeksi mainitun avulla. Silti laajempi ymmärrys ja iso kuva ovat jääneet taustalle. Joko sitä ei ole ymmärretty tai haluttu julkilausua. Oli kyse kummasta hyvänsä, maailman parhaimmaksi mainostetulle julkiselle hallinnolle on käymässä samoin kuin suomalaiselle koulutusmenestykselle. Ja pitkälti samasta syystä.
Koulutusjärjestelmän paalupaikka PISA-tuloksissa sai suomalaiset hämmentymään. Kun Suomeen tuli korealaisia, japanilaisia ja mannereurooppalaisia delegaatioita hakemaan koulutuksen menestysreseptiä, he joutuivat pettymään. Ei ollut yhtä kikka kolmosta, joka olisi voitu Suomesta ”parastaa” ja istuttaa oman kotimaan koulutusjärjestelmäkehikkoon.
Me suomalaiset emme itsekään kunnolla ymmärtäneet, mistä koulutusmenestys johtui ja sen vuoksi emme ole osanneet säilyttää ja suojella kruununjalokiveämme. Samoin on käynyt innovaatio-osaamiselle, Venäjä-osaamiselle ja kohta näin on käymässä myös hallinto-osaamisemme kanssa.
Ei ollut yhtä kikka kolmosta, joka olisi voitu Suomesta ”parastaa” ja istuttaa oman kotimaan koulutusjärjestelmäkehikkoon.
Kaikki edellä mainitut menestystarinat ovat seurausta julkisen sektorin ja julkisen politiikan kokonaisvaltaisesta ja systemaattisesta kehittämisestä vuosikymmenien ja eri hallituskausien ajan. Taustalla on ollut yleisesti jaettu ymmärrys siitä, että kaikkia kansalaisia kohdellaan reilusti ja tasapuolisesti, heikommassa asemassa olevia autetaan kaikissa olosuhteissa, ketään ei jätetä ja yksittäisten kansalaisten tai yritysten menestys palvelee verotulojen muodossa koko yhteiskuntaa. Lisäksi Suomen rooli maailmalla haluttiin nähdä ennemmin lääkärinä kuin tuomarina.
Suomen rooli maailmalla haluttiin nähdä ennemmin lääkärinä kuin tuomarina.
Näiden perusperiaatteiden varaan rakennettiin tulopolitiikkaa, talouspolitiikka, aluepolitiikka, hyvinvointipolitiikkaa ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä universaaliperiaatteelle rakentuvia julkisia palveluita. Korkean luottamuksen yhteiskunnassa kaikkea ei tarvinnut erikseen säännellä, vaan yhteiskuntasopimus kantoi kiistojen yli.
Meidän tulee olla huolissaan suomalaisen demokratian ja julkisen hallinnon tulevaisuudesta
Maailma ja Suomen poliittinen ilmasto on nyt kovin erilainen. Suomi on Ruotsin tapaan ajautumassa blokkipolitiikan tielle, jossa puolueiden luottamus toisiinsa ja virkakuntaan on heikkoa. Hallituskoalitiot ovat epävakaalla pohjalla ja asioista on sovittava jo hallitusohjelmaneuvotteluissa hyvin yksityiskohtaisesti – tavalla, joka ei mahdollista ketterää mukautumista toimintaympäristön muuttuviin olosuhteisiin.
Suomen julkisen hallinnon uudistukset viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet surullista katsottavaa. Rakenteita ja prosesseja on muokattu ja pyöritelty ilman selkeää päämäärää tai näyttöä uudistukseen valittujen keinojen toimivuudesta. Ensin lakkautettiin läänit. Nykyisin läänit (niin alkuperäiset kuin suurläänitkin) soveltuisivat vallan mainiosti monialaisiksi valtion aluehallintovirastoiksi.
Tilalle tuli lopun sarja elinkeino- ja elinvoimauudistuksia sekä lupa- ja valvontareformeja, joita ei ehditty kunnolla toteuttaa ennen kuin seuraavaa jo ajettiin putkeen. Kuntien kohdalla leveämmät hartiat surkastuivat viimeistään hyvinvointialueiden perustamisen yhteydessä. Nyt myös viimeksi mainitut odottavat valinkauhassa uudelleen muotoilua.
Ei käy kateeksi valtionhallinnon henkilöstöä, joka pitkään on jaksanut, mukautunut ja kenties vaikeina hetkinä toivonut salaa mielessään, että uudistusten takana olisi jokin kantava strateginen kokonaisvisio. Valitettavasti sellaista ei ole ollut. Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tienneet mitä tekivät.
Ei käy kateeksi valtionhallinnon henkilöstöä.
Sotketut rakenteet, sekavat prosessit, häilyvät rajapinnat ja puutteellinen koordinaatio ovat kuitenkin vain uudistussotkun jäävuoren huippu. Ne olisivat vielä korjattavissa, jos yhteistä tahtotilaa löytyisi. Huolestuttavaa sen sijaan on pinnan alla murenevat ilmiöt: julkisen hallinnon arvot, toiminnan eetos, osaavan henkilöstön motivaatio ja tulevaisuuden usko.
Kun nämä hiipuvat lopullisesti, niin voidaan sammuttaa valot paloasemilta, vankiloista, varuskunnista, sairaaloista, lastensuojeluyksiköistä ja elinvoimakeskuksista. Humppilan bottiarmeija voi sen jälkeen pyörittää Suomen julkisen hallinnon datakeskusta.
Vaikka päiviään ei haluaisi kuluttaa edellisen kaltaisten synkkien kehityskulkujen analysointiin, on jokaisen oltava aidosti huolissaan suomalaisen demokratian ja julkisen hallinnon tulevaisuudesta. Toimivat ja saavutettavat julkiset palvelut, luottamus ja osaava julkisen hallinnon henkilöstö muodostavat yhteiskunnallisen resilienssin perustan, joka kestää rajuimmatkin yhteiskunnalliset mullistukset, ja torjuu ulkoiset vaikuttamisyritykset ja häiriöt.
Onneksi meillä on vielä kollektiivinen muisti siitä, miten resilienttiä yhteiskuntaa rakennettiin ja ylläpidettiin. Siirretään tämä viisaus myös tuleville sukupolville.
Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Vaasan yliopiston Varautumisen ja resilienssin tutkimusalustalla
