Juuso Huovinen loukkaantui vakavasti ja joutui suunnittelemaan elämänsä uusiksi. Nyt hän valmentaa lätkäjunioreja ja houkuttelee nuoria ammattiliittoon. Uusi jäsen -sarja jatkuu.
Juuri nyt iltapäivällä Juuso Huovisella on hetki hengähtää ja rupatella mukavia Limingan jäähallin työntekijöiden kanssa. Hallilla on vielä hiljaista, mutta myöhemmin päällä on täysi kuhina, kun Huovinen ohjaa jäällä kiekkokoululaisten ryhmää.
Liminka on noin 10 000 asukkaan kunta Oulun eteläpuolella. Huovinen, 25, muutti tänne kaksi vuotta sitten Oulusta. Sen jälkeen jäähallin yhteisöstä on tullut hänelle tärkeä. Huovinen suuntaa hallille usein iltapäivisin, kun työpäivä toiminnanohjaajana Limingan 4H-yhdistyksellä päättyy. 4H:ssa hän auttaa lapsia ja nuoria löytämään mielekästä tekemistä ja harrastuksia.
Yläkerran taukotilan sohvalla Huovinen on nukkunut monet tupluurit päivän töiden ja illan valmennusten välissä.
Lapset ja nuoret ovat sinulle tärkeitä. Mikä on tuonut sinut liikuttamaan heitä?
– Olen aina ollut liikunnallinen. Vanhempani sanovat, että opin hiihtämään ja juoksemaan ennen kuin opin kävelemään.
En keskittynyt yhteen lajiin, vaan harrastin liikkumisen ilosta vähän kaikkea: sählyä, jalkapalloa, jääkiekkoa, hiihtoa ja yleisurheilua, jossa vähän kilpailinkin.
– Vanhempani sanovat, että opin hiihtämään ja juoksemaan ennen kuin opin kävelemään.
Isovanhempani olivat kovia järjestö- ja urheiluihmisiä. Sieltä on ehkä syntynyt kipinä tuottaa liikunnan riemua muillekin. Lasten matalan kynnyksen harrastamista tuen paitsi työssäni toiminnanohjaajana, myös täällä jäähallilla, missä pyrimme panostamaan ennen kaikkea harrastemuotoiseen, matalan kynnyksen toimintaan. Haluan antaa eteenpäin sitä, mitä itse sain silloin lapsena.
Lähdit koulun jälkeen opiskelemaan lähihoitajaksi. Kerro kokemuksesta, joka johti tuolloin ammatinvalintaasi.
– Mummoni sairastui syöpään reilu kymmenen vuotta sitten, kun olin yläasteikäinen. Olimme läheisiä ja olin mukana loppuvaiheessa saattohoito-osastolla. Seurasin hoitajia ja ajattelin, että nämä ihmiset tekevät täydellä sydämellään todella tärkeää työtä.
Oli myös vaikeaa katsoa mummoa vierestä, kun en voinut auttaa häntä. Tein hänelle lupauksen, että jos en sinua pystykään nyt auttamaan, niin lupaan auttaa jotakuta muuta.
Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi ajatuksenani, että jatkaisin opintoja sairaanhoitajaksi. Olin kotihoidossa tekemässä määräaikaista sijaisuutta jouluna 2019. Liukastuin ulkona pahasti.. Kuntoutin jalkaani kaksi vuotta sairauslomalla, mutta se ei ole siinä kunnossa, että voisin tehdä raskasta hoitotyötä. Kuntoutus ja lihasharjoittelu jatkuvat edelleen.
Miten pärjäsit taloudellisesti? Entä henkisesti?
– Olin määräaikaisessa työsuhteessa, joten ensin olin sairauslomalla. Sen jälkeen tipuin peruspäivärahalle. Olin nuorena ja innokkaana hoitajana tehnyt paljon yövuoroja ja saanut onneksi rahaa säästöön. Säästöni kuluivat oikeastaan loppuun noiden kahden vuoden aikana.
Henkisesti olin aika yksin siinä tilanteessa. Selvittelin ja taistelin itselleni kuntoutusta, minkä lopulta sain, mutta jouduin maksamaan sen osittain itse. Kiputilanne oli välillä aika mahdoton ja jouduin syömään voimakkaita särkylääkkeitä.
Olin päättänyt, että minä kuntoutan tämän jalkani. Minut taisi pelastaa ystäväni Janne Käyhkö, joka ohjasi tuolloin erityislasten kiekkotoimintaa. Olin ollut joukkueessa apuvalmentajana ja Janne houkutteli minut hallille. Jääkiekkoyhteisö ja ystävät tukivat korvaamattomalla tavalla. Myös Jannella on takanaan vakava loukkaantuminen, joten hän tiesi, mitä kävin läpi.
Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?
– Jalka on parempi kuin vuosiin. Onnettomuudesta alkoi uudenlainen kausi elämässäni, ja olen miettinyt paljon, mitä haluan jatkossa tehdä. Tänä syksynä lähden opiskelemaan liikunnan ja valmentamisen ammattitutkintoa.
Nykyinen työni on määräaikainen. Ehdin olla hoitokentällä töissä aika laajasti, ja sielläkin voisi olla tehtäviä, joita jalkani kestäisi hyvin. Ehdottomasti ajattelen, että vaikka en enää tekisi hoitotyötä, koulutuksesta ja työkokemuksesta on hyötyä nykyisissä ja tulevissa tehtävissä.
Koen myös, että olen pystynyt lunastamaan mummolle antamani lupauksen auttaa ihmisiä.
Lue Uusi jäsen -sarjan aiempia osia:
Esiopettaja Paco Diop: Näin jokainen kasvattaja voi torjua rasismia
Heini Rusanen, 23, kertoo, miksi pienten poikien pitää saada käyttää kynsilakkaa
Ammattiliitto on nuoren tuki – Jonathan Ndongala, 23, kertoo miksi hän valitsi JHL:n